Ohjaus: Richard Linlater
★★☆☆☆
Vanhojen eurooppalaismaisemien luonnollista charmia laskelmoidun viehkosti hyödyntävä karheansentimentaalinen rakkausloru on osoittautunut amerikkalaisohjaaja Richard Linklaterin uran ylistetyimmäksi saavutukseksi, vaikka se käynnistyi hiomattomasta jenkki-indiestä ja on kiilannut myös silotellumman Hollywood-viihteen puolelle.
Aikanaan Berliinin elokuvajuhlilla palkittu Rakkautta ennen aamua (1995) sinkautti Linklaterin maailmantähdeksi. Sen avoin loppu sekä Ethan Hawken jaJulie Delpyn esittämän pääparin uudelleen herännyt kiinnostus henkilöihin myös käsikirjoittajina mahdollisti jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua (2004), josta muodostui vielä edellistäkin suurempi taloudellinen menestys. Tässä vaiheessa olikin jo ilmeistä, että tarinaan saadaan joskus myös kolmaskin osa, jolle edellinen jätti jälleen oven raolleen.
Parikymppisten boheemien Wienissä viettämästä yöstä on siis kulunut jo kaksi vuosikymmentä myös oikean elämän ajanlaskussa. Kirjailijanurasta haaveilleen amerikkaispojan ja maailmanparannukseen suuntautuneen ranskalaistytön kohtaaminen toistui toisin kuin oli alun perin tarkoitus vasta vuosia myöhemmin edellisen mainoskiertueella Pariisissa, missä tämä oli markkinoimassa heidän romanssistaan alkunsa saanutta romaania.
Vaikka kummankin sittemmin aikuistuneen naamion takaa pilkisti nopeasti esiin myös turhauttavaa tietoisuutta elämän kovista kompromisseista intensiiviseen keskusteluun kiihtyneen iltapäivän aikana, nuoruuden haaveet ja idealismi nostivat päätään jälleen jaetuissa haihatteluissa kuin kaikki olisi edelleen avoinna omat valintansa kotimaissaan tehneille entisille rakastavaisille.
Onneksi elokuvalle ja sen uskottavuudelle ohjaajalle ja näyttelijätähdille riitti varovainen viittaus mahdollisuuteen elää menneisyys uudelleen.
Kolmas kierros
Keittoa kolmatta kertaa kauhoessaan kolmikko onkin jo miltei mahdottoman tehtävän edessä. Niinpä Rakkautta ennen keskiyötä (2013) luopuukin oitis arvuutusleikistä esitellessään parisuhteen keskenään valinneet henkilöt yhdessä lentokentälle sijoittuvassa avauskohtauksessa, josta paljastuu heidän elävän nyt omaa nelihenkistä perhettä kaksostyttöineen.
Kreikan idyllisessä saaristossa vietetty kesä on kääntymässä viimeiseen iltaansa, jonka he viettävät paikallisten ystäviensä seurassa elämää, taidetta ja rakkautta pohdiskellen. Kulman takana koputteleva paluu kotikaupungiksi valikoituneeseen Pariisin pakottaa kuitenkin Jessen ja Celinen pohtimaan suhteensa tilaa sekä roolejaan vanhempina myös kahdestaan.
Märehtiessään nelikymppisten aikuisten kiihkeän rakkauden väljähtymistä arjen pyörittämisen ongelmiin teos vilisee elokuvahullujen mieleen jääviä irtoajatuksia ja iskulauseita mutta onnistuu paikoin puhuttelemaan myös rehellisenä tilityksenä erilaisten ja osin yhteen sovittamattomien realiteettien todellisuudesta, parhaiten silloin, kun kummankin sokeus omalle itsekkyydelle havainnollistuu.
Silti lapsellisemman osapuolen, Jessen, yhtäkkisessä, tuskallisessakin havahtumisessa aikaisemmasta suhteesta syntyneen, teini-ikää lähestyvän ja Yhdysvalloissa asuvan mutta kesän heidän seurassaan viettäneen poikansa etäisyyteen ja varttumisen nopeuteen puskee läpi aika motivoimattomana, hieman kuin Delpyn/Celinen paljaat rinnat "rohkeana" eroottisuutena.
Keskeisin jännite puuttuu
Ongelmallisinta silti on, ettei suhteen jatkuvuus näytä kertaakaan kyseenalaiselta, joten kerronnasta puuttuu väistämättä trilogian kahden ensimmäisen osan kelloon sidottu tiukka jännite, joka etenkin edellisen lähes reaaliajassa oli huippuunsa hiottua.
Kokonaisuus ei ole sarjafilmeille tyypillinen faneille huitaistu rahastus, mutta sinänsä täyteläisine luonnekuvineenkaan se ei kestä kaavan jatkuvaa toistoa, vaikka perimmäinen kysymys vaihtoehdoista tiivistyykin nyt valintaan täydellisyyden ihanteen ja hankauksineen toden rakkauden väliltä. Valitettavaa myös on, etteivät polveilevista keskusteluista koostuvat staattiset otokset ja pitkät kohtaukset kerro katseilla ja hiljaisuudella vastaavalla merkitsevyydellä kuin aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti