Renoir (2012)

Ohjaus: Gilles Bourdos

★★☆☆☆ 

Renoir-elokuvan (2012) suomalainen levittäjä haastoi ilkikurillaan lehdistönäytökseen osallistujat nimeämään merkittävämmän vanhempi-perillinen-parin länsimaisesta taiteesta tai ylipäänsä historiasta kuin Renoirit vieläpä siten, että kumpikin tulee eri alalta.

En jaksanut tuhlata ruutiani moisen miettimiseen, sillä maalari Pierre-Auguste Renoir ja elokuvaohjaaja Jean Renoir ovat ylittämätön kaksikko. Edellinen on yksi impressionistisen tyylisuunnan kantaisistä, jälkimmäinen taas elokuvan suuri humanisti, jonka kuusi vuosikymmentä kattaneen uran tunnetuin teos on pasifistinen Suuri illuusio (1937).

Gilles Bourdos on ohjannut legendaarisista maanmiehistään värikylläisen mutta sangen ulkokultaisen epookin, jonka aikahaarukka osuu sillä tavalla nappiin, että siihen taltioituu yhtäältä vanhan taiteilijan viimeisen luomiskauden huippu, toisaalta nuoren amatöörin orastava taiteesta tai tarkemmin elokuvasta kiinnostuminen. Jean Renoir on sanonut muistelmissaan, että päätyi isänsä pelkkänä viihteenä pitämään elokuvaan, koska hänen ensimmäinen vaimonsa halusi näyttelijäksi. Bourdos ei poikkea tulkinnassaan tästä esittäessään henkilökohtaisen valinnan sattumien summana eikä niinkään sisäisen poltteen seurauksena.

Henkilökuvat edellä

Eletään Ranskan maaseutua vuonna 1915, eikä ensimmäisen maailmansodan lopusta ole vielä tietoakaan. Talon iäkäs isäntä on menettänyt vaimonsa. Kolmesta pojasta kaksi on haavoittunut vakavasti rintamalla. Nuorin vieroksuu määräilevää isäänsä, joka ei näyttäydy tälle mahtavana taiteilijana vaan mallityttöjen kanssa pelehtivänä vanhuksena. Jeanin saapuminen kotiin horjuttaa asetelmia ja nostaa esiin uusia jännitteitä.

87-vuotias Michel Bouquet esittää nivelreumasta kärsivää mestaria korkean iän vakuuttavuudella. Arvonsa ja asemansa tunteva mies on fyysisesti rapistuneena pyörätuolipotilaana muitten armoilla, mutta hänellä on vielä silmää naiskauneudelle ja luomisen ihanuudelle. Silti lähestyvä iltarusko on jo vahvasti läsnä vapisevien käsienkin tosiasiassa.

Vaikeampi tehtävä on Vincent Rottiers´lla parikymppisenä Jeanina, sillä katsojien ajatuksia ohjaa luonnollisesti oikean elämän ohjaajan elokuvista muodostunut käsitys valmiista taiteilijasta ja ihmisestä. Tämän elokuvan Jean ei kuitenkaan ole ammattilainen kuin korkeintaan taisteluista isänsä kesähuvilalle toipumaan saapuvana sotilaana, joka tähyilee haavoittuneenakin takaisin rykmenttinsä tueksi. Rintamakokemuksistaan huolimatta hän on miehenäkin vielä raakile.

Bourdos´n näkökulma säilyy turvallisen romanttisena, sillä vanhempi Renoir piirtyy äksyileväksi hurmuriksi ja nuorempi velvollisuudentuntoiseksi ja rakkaudenjanoiseksi idealistiksi. Tekisi mieleni väittää nerokkaita taiteilijasieluja persoonina aika paljonkin monisyisemmiksi kuin osin silotteleva elokuva antaa ymmärtää. Onneksi siinä sentään sivutaan kummankin hiukan ylimielistäkin omistamisen halua.

Christa Theret miesten välissä omaehtoisena muusana sahaavana Andréena on silti pienimuotoisten tapahtumien dynamo, sillä tämä ei kapinallisena sieluna suostu tanssimaan vain muitten pillin tahtiin. Osansa saavat sekä isä että poika, jonka vaimo tästä myöhemmin tuli.

Bourdos ja kuvaajansa mitä ilmeisimmin tavoittelevat tiettyä Renoirin maalausten henkeä tunnelmallisiin otoksiinsa, mutta historiallisena epookkina illuusio sadan vuoden takaisesta maailmasta ei ole yhtä ehyt ja vakuuttava. Elämäkerrallisten elokuvien perusvaiva, esteettisistä ja sisällöllisistä ratkaisuista syntyvän kokonaisnäkemyksen puute, tekee lopputuloksesta hieman lattean, vaikka syy sitten olisikin siinä, ettei oikeaa elämää voi pakottaa muotteihin.

Kuten tammikuussa kuollut japanilaisohjaaja Nagisa Oshima sanoi, ihminen ei elä elämäänsä yhden johtoajatuksen mukaan, mutta hupsut kriitikot kyllä haluaisivat ajatella niin.