Suljettu saari (2010)

Ohjaus: Martin Scorsese

★★★☆☆

Jos suitaan tiheällä kammalla halpisvelho Roger Cormanin amerikkalaislupausten tallista ponkaisseen Martin Scorsesen pitkää ja ansioitunutta ohjaajanuraa, joutuu kaikkein intomielisinkin ihailija vielä joskus myöntämään, että huikean hyviä elokuvia ei ole tarttunut piikkeihin sitten yövaelluksen Bringing Out the Dead (1999).

Tietty virtuositeetti toki leimaa Scorsesen vähäverisempiäkin töitä, mutta yhteistyön loppuminen ensin metodinäyttelijä Robert De Niron ja vuosituhannen vaihteessa käsikirjoittaja Paul Schaderin kanssa jätti ohjaajan ajelehtimaan komeiden, mutta ulkokultaisten eeposten pariin.

Lapsenkasvoinen hovinäyttelijä

Vakuuttaakseen aitoudellaan omapäisten vaeltajien huuruisiin sielunmatkoihin ja vääristyneiden haaveiden haaksirikkoihin paneutuvat teemat edellyttävät, että niitä ruumiillistaa De Niron kaltainen itsensä fyysisen ja henkisen sietokyvyn äärirajoille piiskaava kävelevä aikapommi.

Tällä vuosikymmenellä syntyneet teokset kalpenevat juuri näissä rujonrepaleisissa ulottuvuuksissa vanhojen mestariteosten rinnalla yhtä vauhtia Leonardo DiCaprion siloposkien kanssa.

Tämä sanottuna, ohjaajan ja hänen lapsenkasvoisen hovinäyttelijänsä neljäs yhteinen teos sentään väreilee erinomaisen elokuvan sädekehää. Jo sen alkuun leikattu pitkä liukuva helikopteriotos taivaalta alas tuo mieleen Stanley Kubrickin Hohdon (1980) ensimmäiset minuutit ja vuorenrinteiden korkeuksilta ajotielle sukeltavan kamera-ajon.

Myös tässä ohjaustyössä kauas eritykseen arjen sivilisaatiosta matkaavat henkilöt saavat kokea ympäristön kulissien painostavuuden, kun ainoaa ulosreittiä syrjäiseltä saarelta vartioivat ennen muuta luonnonvoimien armottomat lait.

Nainen katoaa

Kaksi liittovaltion etsivää on kutsuttu Massachusettsin rannikolle selvittämään muuan murhaajattaren mystistä katoamista kivikkoiselle autiosaarelle perustetusta vankimielisairaalasta.

Lukitusta huoneesta paenneen potilaan löytämiseksi miehet kuulustelevat laitoksen henkilökuntaa ja asukkaita havaitakseen heidän käytöksessään eriskummallisia piirteitä, jotka eivät näytä helpottuvan kun nainen yhtä merkillisesti kuin hävisi ilmestyykin takaisin tarkoin vartioituun linnoitukseen.

Mitään selventävää vastausta kolme pientä lastaan surmanneen potilaan katoamistempulle ei kuitenkaan kuulla.

Vielä tässäkin vaiheessa seriffikaksikon kanssa häkeltyvä katsoja luulee seuraavansa vuoteen 1954 täsmentyvää perinnetietoista dekkaria, jossa mädän ydintä kuoritaan kuin appelsiinia. Etsivä epäilee sairaalan johdon vakuutteluja hoitometodeista hyvästä syystä ja yksityinen oivalletaan liittää yleiseen, suurvaltapoliittiseen kyyniseen peliin.

Yleisölle lukuisiin johtolankoihin haarautuva sisältö näyttäytyy yhä selvemmin klaustrofobisen painajaisen vetovoimaa imevänä vertauksellisena kuvauksena rappeutuneen instituution (sodan näennäisen voittajan Yhdysvaltain) syvästä moraalikriisistä.

Dennis Lehanen rikosromaaniin perustuva tarina sotasyyllisyyttä ja tuskaa surmatun vaimonsa kohtalosta potevan miehen ahdistuksesta heittäytyy sitten psykologisia lukkoja arvuuttelevaksi luonnetutkielmaksi ja juttu alkaa kiertää kehää.

Typerryttäviä selityksiä

Yksinkertaisimmillaan Martin Scorsesen puoleen väliin saakka mestarilliselta tuntuva ohjaustyö on rikosjännäri vaimonsa murhaajaa jahtaavasta miehestä.

Kostajan valikoivalle muistille loogisesti kaikki hänen ympärillään alkaa vaikuttaa salaperäiseltä ja epäluotettavalta. Runsaasti käyttämissään takaumissa ohjaaja kaivaa esiin surrealistisia enteitä kuolleen rakkauden tragediasta tarjoten lupauksia, joita on vaikea täyttää.

Kertomus menneisyyden otteesta lamaantuneen yksilön mielen vankeudesta säväyttää huimalla muodollaan, mutta Scorsese antaa DiCaprion kahlata paneutumista kysyvät avainkohtaukset veltoilla vääntelyillään.

Lisäksi Laeta Kalogridisen muokkaaman käsikirjoituksen lopetusta raskauttavat typerryttävät selittelyt, jotka eivät tarjoa järin uskottavaa tai asiantuntevaa analyysia tapahtumista. Kurjinta on kuitenkin se, ettei huipennus syvennä teoksen yhteiskuntakritiikkiä, vaan päinvastoin tekee nähdystä ulkoista ja sisäistä teatteria.

Kuinka paljon se rokottaa lopputulosta, on silti hankala kysymys. Minusta Suljettu saari (2010) tarjoaa joka tapauksessa mieleenpainuvan ja ajattelua kutkuttavasti kihelmöivän näkemyksen inhimillisen kärsimyksen rajoista ja sen seurauksista.