Täällä Pohjantähden alla II (2010)

Ohjaus: Timo Koivusalo

★☆☆☆☆

Timo Koivusalon uutteruus kuvata uudet elokuvaversiot kansallisomaisuuden virkaa tekevästä Väinö Linnan romaanitrilogiasta Nakkilaan pystytetyillä studioillaan haastaa Edwin Laineen kanonisoidun filmiparin. Lukemattomien näytelmäsovitusten rutiinista huolimatta kukaan elokuvantekijä ei ollut ennen Koivusaloa uskaltautunut käydä Laineen kanssa suoraan vertailuun, jossa kirjallistakin painolastia on raskaasti.

Ennen spektaakkelin ensimmäisen osan valmistumista mainospuheet lupailivat nuoremmalle sukupolvelle suunnattua, tuoreen näkökulman aiheeseen hakevaa visuaalisesti vaikuttavaa kronikkaa, mutta teoria ei muuttunut käytännöksi tinkimättä. 

Kylläkin tunnollinen, mutta pohjattoman kuiva juonitiivistelmän kuvitus satojen sivujen opuksista riittää ehkä senioreille syyksi maksaa vuoden ainoa teatterikäynti, mutta väitän, ettei nähtyyn episodikelaukseen ole todellista tarvetta millään suunnalla, kaikkein vähiten kalliissa elokuvataiteessa. Laineen teokset ovat jo ja niissä on jähmeän teatraalisuuden lisäksi myös perisuomalaista tunnetta.

Itsenäisyydestä Suomen sotiin

Täällä Pohjantähden alla II (2010) perustuu Akselin ja Elinan (1970) tavoin Linnan kirjasarjan kolmanteen osaan. Koskelan suvun ja muun Pentinkulman väen matka 1800-luvun lopulta yhteiskuntaluokkien välien kiristymisen kautta kevään 1918 murheellisiin tapahtumiin jatkuu Tammisaaren vankileiriltä elinkautiseen tuomitun Akselin aikaistetulla kotiinpaluulla, johon Täällä pohjantähden alla (2009) päättyy.

Ensimmäisen osan eräs suuri heikkous oli näyttelijätyön vaikeus useita vuosikymmeniä kattavassa tarinassa, jossa esiintyjät eivät voineet kuin roikkua mukana tasaisena tahnana valuvassa epookissa, josta ei saanut otetta. Vääränikäisten tulkitsijoiden tehtävää ei helpotettu edes maskeerauksella, joten olin pakotettu kritisoimaan tulosta koulunäytelmälliseksi.

Seuraajan alkupuolisko on toista maata osittain siksi, että keskeiset näyttelijät (mm. Ilkka Koivula Akselina, Vera Kiiskinen Elinana) ovat viimein lähellä roolihenkilöittensä kokemuskenttää ja käsikirjoitus tarjoaa heille repliikeiksi muunkinlaista aineistoa kuin tulisieluista ärhäköintiä tai nasevia sutkautuksia. Muutoinkin teos avautuu kansalaissodan jälkeiseen tummaan aikaan, jossa Koskeloidenkin on luotava nahkansa uudelleen, paneutuneemmin kuin olisi osannut odottaa.

Kansakoulun opettajan, melkein natsiksi profiloituvan Rautajärven (Ville Virtanen) mukanaan tuoma kuri ja järjestys ennakoivat kylällä myöhemmin aktivoituvaa ja vaarallistuvaa Lapuan liikkeen sortovaltaa, jonka periaatteellisena tavoitteena on estää vasemmiston laillinen yhteiskunnallinen järjestäytyminen.

Äärioikeiston yhä vihaisemmaksi käyvä propaganda ei kuitenkaan uppoa toivotusti sosialidemokraattiseen maastoon, joten otteet koventuvat Pentinkulmallakin väkivaltaisiin vapaudenriistoihin ja pahoinpitelyihin, "muilutuksiin", asti.

Itsenäisen Suomen toiseen poliittiseen murtumispisteeseen, vuoden 1932 Mäntsälän kapinaan saakka Koivusalo kronikoi  kuumentuvaa tapahtumasarjaa Linnan hahmotuksia jopa jyrkentäen, kuin huolestuneena ympäri Eurooppaa yleistyvistä vihaliikkeistä. Hahmot ehtivät elää rinnan historian kanssa eikä vain jäykistellä sen virrassa. Minun suosikkini on väkevän Tapani Kalliomäen aatteellinen, ja oikeamielinen, Kivivuoren Janne.

Kahtia jakautunut kansa

Jos kuitenkin hakee teoksen toisen puoliskon johtoajatukseksi tarpeellista kysymystä, kuinka kahtia jakautunut maa onnistui eheytymään ruutitynnyrinä kihisevästä kansasta idän jättiläistä vastaan puolustautuvaksi yhtenäiseksi valtiorintamaksi vain muutamassa vuodessa, Koivusalon eepos on väärä paikka etsiä vastausta.

Laillista parlamentarismia puolustaneen presidentti P. E. Svinhufvudin radiopuhe lopettaa erimielisyydet kuin seinään ja kultaa entisten vastustajien uudelle kumppanuudelle kornisti säihkyvät kehykset. Kommunisti Siukolan ja Rautajärven myöhemmässä nyökkäilyssä on lähes perverssi sävy, koska moista yhteistuumaisuutta ei voi elokuvan perusteella ymmärtää.

Joukkokohtaukset eivät ole koskaan olleet Koivusalon vahvuuksia, nyt sellaisetkin historialliset mullistukset kuin itsenäisyytemme jatkumisen ratkaisseet kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan juostaan kiireen vilkkaa läpi. Kerronnassa maamme kohtalonhetket kuitataan parilla kaatumisella ja kirosanalla.

Näin Pohjantähden toinen tunti latistuu liian yksi-ilmeiseksi pentinkulmalaisten aikalaistodistajien iloja ja suruja pudottelevaksi lähihistorian luennoksi ollakseen nimenomaan tekijänsä haltioitunut tulkinta siitä.