Prinsessa (2010)

Ohjaus: Arto Halonen

★★☆☆☆

Arto Haloselle on kertynyt kasapäin meriittejä pieniltä eurooppalaisilta filmifestivaaleilta ja otsikoitakin mediassa mukavasti, mutta kotimaisesta yleisöstä valtaosalle ohjaaja on säilynyt salaisuutena. Tärkein syy kolmikymmenvuotisen uran leimautumiseen marginaaliin ovat aiheensa usein maailmalta löytäneet dokumenttielokuvat, jotka eivät ennen 2000-luvun alkupuoliskoa ja Michael Mooren aallonharjaa olleet tarpeeksi houkuttelevia kaupalliseen ohjelmistoon fiktioelokuvan vaihtoehdoksi.

Haloselle täytyy nostaa hattua jos ei nyt aivan mestarillisesta tuotannosta niin ainakin siitä, ettei hän ole lähtenyt pallottelemaan yksityiselämällään kovin kiivasta julkisuuspeliä edes nyt, kun siihen olisi mahdollisuuksia. Päinvastoin hän on useassa teoksessaan ja herättämänsä poliittisen keskustelun siivellä rohkeasti vaatinut päättäjiltä ja suuryritysten johtajilta vastuuta näiden synnyttämistä ja ylläpitämistä yhteiskunnallisista epäkohdista.

On varmaankin Halosen omaa tunteellisuutta se, että hänen kohteikseen päätyvät niin usein ympäristöään herkemmät ihmiset, joiden elämää vakavat sairaudet ovat varjostaneet. Alkoholismia vastaan epäonnisesti nyrkkeillyt Euroopan mestari Tarmo Uusivirta oli heistä ensimmäinen (Ringside, 1992), syöpään nuorena nukkunut muusikko Pekka Streng toinen (Magneettimies, 2009) ja nyt Halosen ensimmäisessä valkokankaalle filmatussa pitkässä näytelmäelokuvassa psykiatrisen sairaalan potilas Anna Lappalainen kolmas.

Laulaja, hieroja ja prinsessa

Halosen pitkään kypsyttelemän kaupallisen läpimurtoyrityksen nojana on Kellokosken sairaalassa vuosikymmeniä viettänyt kulttipersoona (Katja Küttner), jollaiseksi tätä poikkeuksellisen värikkääksi kerrottua henkilöä uskaltanee tässä yhteydessä kutsua.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä potevaksi skitsofreenikoksi diagnosoitu Lappalainen ottaa Kellokoskelle saavuttuaan liikanimekseen "Prinsessa" ja alkaa elää brittihovin kuninkaallisena, jota tulee kohdella arvonsa mukaisella tavalla. Rinnakkaistodellisuus selviytymiskeinona hämmentää sodan jälkeistä lääketiedettä, joka vasta etsii hoitomenetelmiä mielenterveydellisiin ongelmiin.

Äitinsä hylkäämä lapsi ehti aikuiseksi vartuttuaan toimia hetken laulajana ja hierojana sekä solmia lyhyen avioliiton vanhempaan mieheen, mutta nämä vaiheet hoitajan muistiinpanoihin pohjautuva käsikirjoitus rajaa ymmärrettävästi syistä käsittelystään. Keskiössä on huomiota herättävän potilaan ”hulluus”, josta on houkutus tehdä sisältöön suhteutumattomia julistuksia ”normaaliuden” ja ”poikkeavuuden” väliin vedetystä veteen piirretystä viivasta. Niin syvälle Halosen elokuvassa ei temaattisesti päästä, vaikka asiallisesti suunta onkin se.

Psykiatrisen laitoksen muista asukkaista erottuu seksuaalisuudellaan provosoiva nuori nainen (Krista Kosonen), jonka kalmankaipuussa saattaa olla esimerkiksi hyväksikäytön käsittelemätöntä traumaa. Lisäksi sairaalassa kokeillaan uutena parannuskeinona puutteelliseen tutkimustietoon perustuvaa lobotomiaa, jonka oikeutuksesta syntyy henkilöstönkin välille kitkaa.

Halosella on siis käsissään todellinen ahdistusten, mutta myös aiheiden aarreaitta, josta möyhiä alitajunnan pohjamutia. Mutta ohjaajan varovaisuus henkilökuvissaan estää sanomaa meidän kaikkien jonkinasteisesta pimahtaneisuudesta nousemasta dialektisena kysymyksenä esiin.

Tarvittaisiin kai toista ohjaaja Halosta, Jaria (Aleksis Kiven elämä, 2002), pyyhkimään elämäkertarasitteista mitä ilmeisimmin hulmahtaneet pölyt kerralla kammareista.

Kosonen varastaa kohtaukset

Prinsessa (2010) kyllä sivuaa Lappalaisen myönteistä vaikutusta ympäristöönsä, missä tämä muun muassa hoiteli pankkiasioita luovemmin kuin muut. Niinikään Halonen väläyttää mahdollisuutta, että potilas oikeasti tiesi siniverisyytensä valheellisuuden. Kaikki tämä on kuitenkin niin irrallisesti jäsennelty kokonaisuuden tenhoa lisäämättä, ettei teoksessa ole lainkaan sen kipeästi kaipaamaa sosiaalista syvyyttä.

Vielä ratkaisevamman virheen ohjaaja tekee päästäessään Kososen kiehtovan hahmon varastamaan kohtaukset Kúttnerin käsistä, mikä ei ole suinkaan Kososen synti. Küttnerin luonnehdintana ”Prinsessa” jää tasapaksummaksi tyypiksi kuin tämä kaiken tiedossa olevan aineiston perusteella oli. Elokuvan todellisuudesta puuttuu sen luontainen tiheys, mikä on yksi suomalaisen nykyelokuvan helpoimmin nimettävistä ongelmista.