Taistelu Näsilinnasta 1918 (2012)

Ohjaus: Claes Olsson

★★☆☆☆

Tampereen valloituksesta käydyt taistelut olivat ratkaisevia valkoisen Suomen voittoon päättyneessä kansalaissodassa, mutta näkökulma elokuvissa on ollut useimmiten maaseudun pirtin punainen. Mikään salaisuus ja yllätys ei ole, että poliittisuuttaan näkyvästi julistavat taiteilijat ovat vasemmistolaisia, joihin Väinö Linnan historiankirjoitus on tehnyt vaikutuksen.

Mieleeni ei tule yhtään oikeistolaisuuttaan suoraan kuuluttavaa elokuvaohjaajaa, vaikka heitäkin takuulla maassamme on. Valkoista vinkkeliä kevään 1918 tapahtumiin ovat tarjonneet Olli Saarelan väkevä esikoinen Lunastus (1997), Aku Louhimiehen Käsky (2008) ja viimeisimpänä Claes Olssonin Taistelu Näsilinnasta 1918 (2012).

Saarelan kappalaiskuvaus ei ole suppeudestaan huolimatta kahleittensa vanki sukeltaessaan syvälle hengenmiehen hätään. Olssonin teos on niinikään vain vaivoin tunnin mittainen. Tulkintaa uskaltaa kiittää yllättävän todenmakuiseksi, vaikkei sillä ole puolellaan Kari Heiskasta ja nuoren ohjaajalupauksen viheliäistä vimmaa. Sanon yllättävän, koska suomenruotsalainen ohjaaja nauttii hiukan kuivakkaan oppimestarin mainetta, joka ei suinkaan elävöitynyt pystyyn jähmettyneestä eepoksesta Colorado Avenue(2007). Nyt hän rajaa teoksensa hallittavammaksi kuvatessaan yhden vuorokauden sisään mahtuvaa veristä kamppailua.

Melinin komppanian miehet

Tositapahtumat kaupungin valtausyrityksestä ja kaikkiaan 212 pohjalaisen miehen hyökkäyksestä Tampereen keskustan läpi punaisten hallussa olevaan Näsilinnaan avautuvat puolentusinan henkilön kokemuksista. Käsikirjoituksen perustana ovat Konrad Vestlinin 1930-luvulla tekemät haastattelut Melinin komppanian miehistä, mutta Olssonin elokuvassa heidän taustansa ja tuntemuksensa jäävät kovin ohuesti kerrotuiksi. He pääsevät ainoana vihollisrintaman läpi huipulle, jossa ryhmää odottaa palatsin puolustaminen vastaiskuun välittömästi ryhtyviltä punaisilta.

Kiivaat yhteenotot eivät säästä kumpaakaan osapuolta, minkä elokuvan realismi todistaa tunteilemattoman toteavasti. Näissä puitteissa turhalle sankarihapatukselle ei tarjota tilaa kuin oikeastaan yhden tarkka-ampujan verran rynnäkkövaiheessa. Jos jostain yhdestä asiasta Olssonin ohjausta voi eniten arvostaa, niin sen esille nostamisesta, että kevään ratkaisuvaiheissa käytiin myös kiivasta kaupunkisotaa. Sen vaiheiden erittelyssä luutnantin napakka käskytys yhdistyy huolelliseen äänisuunnitteluun, hektisyyttä tuovaan käsivarailmaisuun ja sotilaiden sammakkoperspektiiviin.

Tyyliseikoista vähemmän perusteltuina pidän sotilaiden tilityksiä suoraan kameralla kesken taistelujaksojen. Niissä kummittelevat paitsi kirjalliset taustahaastattelut myös elokuvan autenttisuutta tältä osin varjostava teatraalisuus. Luultavimmin Olsson käyttää niitä kuitenkin saadakseen edes hiukan lihaa paljaina runkoina ammuskeleviin nuorukaisiin, joista yhdestäkään teos ei tarjoa perustietoa kummempaa. Emotionaalista yhteyttä henkilöihin kaipaaville lopputulos edustaa aivan varmasti liian steriiliä kokemusta.

Vaikka muun muassa kielikysymykset näyttelevät teoksessa omaa rooliaan, Olsson varoo visusti poliittisia paimennuksia. Kenties liikaakin, sillä myös arkistomateriaali värillisen fiktion lomassa antaa toivoa palavampaa ideologista tulkintaa kansamme kahtiajakautumisen haavoittuneimmista hetkistä. Yhtä kaikki elokuva tarjoaa aiheesta näkökulman, jota ei ole valkokankaalla ennen nähty.