Capitalism - A Love Story (2009)

Ohjaus: Michael Moore

★★☆☆☆

Pop-dokumentaristi Michael Moore ei tarvinnut kuin kolme elokuvaa hankkiakseen Oscar-palkinnon, Cannesin Kultaisen palmun, taskut täyteen tuohta sekä aseman amerikkalaispoliitikkojen ja yrityspamppujen kaihtamana katuhäirikkönä.

Kuitenkin jo Mooren toisessa filmissä, amerikkalaisten asevimmaa ruotineessa raportissa Bowling for Columbine (2001) alkavat näkyä häneen käsiinsä myöhemmin leviävät uhmakkaan työskentelymetodin ongelmat.

Koska Moore populistina perustelee hurjia päätelmiään muun muassa torjutuksi tulemisellaan, toimii tyyli vain niin kauan kuin yleisö uskoo, ettei hän saa kysymyksiinsä vastauksia puliveivausten paljastumisen pelosta.

Eikä siis syystä, että iholle änkevä haastattelija on kaikkien tuntema tosiasioiden vääntelijä ja oman asiansa pamfletisti, jonka kanssa ei voi vakavasti väitellä.

Internet on pullollaan Mooren tukijoiden ja vastustajien kiistakirjoituksia, joissa väännetään peistä ohjaajan kaivamien todisteiden paikkansapitävyydestä. Dokumentteja katsoessa vastuu on savolaisittain katsojalle.

Tilastojen totuus?

Uudessa elokuvassaankaan Moore ei jätä vitsin paikkaa käyttämättä, mutta välillä miettii että kuinka hän viitsii. Esimerkiksi masennuslääkkeiden käytön kasvun Amerikassa 1980-luvun alussa hän selittää b-elokuvien näyttelijä Ronald Reaganin nousulla Yhdysvaltain presidentiksi.

Lippalakkiin, reilusti vyötärön yläpuolelle kiskaistuihin farmarihousuihin ja roikkuvaan pusakkaan pukeutuvan jokamiehen olemus on joka tapauksessa mestarilliseksi osoittautunut fasadi, peittävä julkisivu, jolla hän vetoaa kulutusyhteiskunnan eduista vaille jääneisiin ja poliittisesti pettyneisiin.

Enää primitiivitunteilla kuten tuohtumuksella ratsastaminen ei kuitenkaan riitä. Vähiten huonoimmaksi vaihtoehdoksi jääneen talousjärjestelmän, hädin tuskin tolpillaan pysyvän vapaan markkinatalouden varjopuoliin iskeytyvässä komediassa Capitalism - A Love Story (2009) pöhköllä tavalla oikeutettuja vaatimuksia huudellaan palatsien porteilla. Mooren anonymiteetti on jo aikaa sitten hävinnyt, joten ainakin hänen tulisi laajentaa reviiriään.

Ihmiset itsensä auttajina

Filmin alkupuoli etenee kangerrellen, koska siinä lähinnä toistetaan ja äimistellään viime vuonna tapahtuneen pankkikriisin silloisia seurauksia sekä temppuillaan vanhoilla televisio-, elokuva- ja mainosklipeillä. Miksi köyhät aina menettävät eniten, tuskailee Moore ääntään väristellen.

Toisella tunnillaan teos löytää oikean uoman vakavoituessaan pohtimaan väärinkäytösten taustoja, nimeämään niiden tekijöitä ja valottamaan rahoitusmarkkinoiden rakenteellista korruptiota, joka läpäisee myös systeemin poliittisen huipun.

Miljardien pelastuspakettia, jonka Yhdysvaltain kongressi konnapankeille toisella yrityksellä väen voimalla viskasi, todistellaan yllättävän pienin piirin varainsiirroksi. Pukit ovat kaalimaalla sekä vartijoita että rahankerääjiä, dokumentti tuntuu päättelevän.

Mitään sellaista uutta ei kuitenkaan selviä, mikä voisi nostaa teoksen ilmestymisvuotensa puhuttujen tapauselokuvien joukkoon – Mooren korkeimpaan päämäärään.

Myöskään vaihtoehtojen tarjoajana juntiksi naamioitunut älykkö ei ole omimmillaan. Nyt hän ei sentään korota itseään entiseen tapaan köyhien ja sorsittujen pelastavaksi enkeliksi ainoaksi laatuaan. Kenties tässä on dokumentin selvin ero aiempaan, sillä Moore hakee ruohonjuuritasolta esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset ovat auttaneet itseään.

Haiskahtaa hivenen lepsulta idealismilta, muttei sentään väärennökseltä.

Dramaturgisena kokonaisuutena satiiri huithapeloi sinne tänne vaihtelevalla menestyksellä ja terävyydellä. Loputtoman ristiriitaisena hahmona jenkkien tavallinen Virtanen näyttää aina maastaan puolen, joka ei sitä imartele.