The American (2010)

Ohjaus: Anton Corbijn

★★★☆☆ 

Palkkamurhaajien työstä on tehty monenlaisia elokuvia, joista sen kolkkoon yksinäisyyteen on pureutunut kenties pilkuntarkimmin Fred Zinnemannin melvilleläinen Sakaali (1973), Ranskan presidentin salamurhan suunnittelua naturalistisesti kiikaroiva steriili jännäri.

Tyystin päinvastaista moraalia heijastelee Amerikan markkinoille 1990-luvulla tähyilleen ranskalaisen Luc Bessonin romantisoima toimintamelodraama Leon (1994), jossa marttyyrin viittaa sovitellaan lukutaidottoman siirtolaismiehen, pientä tyttöä korruptoituneen huumepoliisin käsistä pelastavan supersankarin harteille.

Palkkamurhaajan vapaapäivä

Jonnekin näiden äärilaitojen väliin sijoittuu molemmista päädyistä kuitenkin tehoaan ammentavaThe American (2010), rock-valokuvaajan välineistä filmikameraan vaihtaneen Anton Corbijnin toinen ohjaustyö.

Lavastaessaan sen taustaksi vanhan mantereen kivistä historiaa ruotsalaisen kalliomaiseman ja eteläeurooppalaisten kyläkatujen muodossa se pumppaa vettä myllyynsä samasta kaivosta kuin erinomaisesti menestyneet ja yllättävän kultivoituneet Jason Bourne -seikkailut. James Bondinkin varpaille astuneet ja brändin tyystin muuttaneet teokset asettivat modernille toimintaelokuvalle realistiset, oikeissa tapahtumaympäristöissä pynttäämättöminä koreilevat kehykset.

Karhean parran taakse tarinan alussa kätkeytyvä George Clooney esittää westernin asetelmia kierrättävässä elokuvassa vähäpuheista ammattitappajaa. Takkatulen loimu ei ehdi kauan lämmittää lemmenlomalle vetäytyneen amerikkalaisen ja tämän ruotsalaisseuralaisen otsaa pohjoisen hangilla ennen kuin paikalle ilmaantuu kutsumaton joukko ammuskelevia kiväärimiehiä.

Verisen ruumiskasan peräänsä jättävä palkkamurhaaja onnistuu pakenemaan paikalta ja uuden keikan työnantajaltaan saaneena hakeutuu pieneen italialaiseen kylään odottelemaan tarkempaa ohjeistusta.

Suomalaisväriä mukana

Meikäläisittäin kankeasti käynnistyvässä epätavallisen seisahtuneessa jännärissä Irina Björklund ei ehdi muutaman kiljahduksen läpimenoroolissaan kuin vaikuttaa turhanpäiväiseltä hempsankeikalta. Pari piirua näyttävämmin pääsee esiin toinen suomalainen Samuli Vauramo päähenkilön jälkiä nuuhkivana pistoolimiehenä. Tämän lyhyt yhteenotto amerikkalaisen Jackin kanssa yön pimeässä hämyssä tiivistää ammatin lopullisen luonteen yhtään hempeilemättä.

Hollantilaisohjaaja ei ole onneksi lähtenyt valmistamaan selväpiirteistä, toimintajaksoiltaan liioittelevaa räiskyttelyfilmiä, sillä hän antaa runsaasti aikaa vaiteliaan tappajan työn tekemisen kautta avautuvalle persoonalle. Hänen ihmissuhteensa ovat olleet irrallisia, ja kuten ammattinsakin, maksettuja. Nyt hänen aistinsa alkavat herkistyä katolisen maan syntisäkissä, missä pelastuksesta puhuvan papin teoriaa tarjoutuu muuttamaan käytännöksi maailman vanhimman ammatin edustaja.

Epäilyjä ja pälyilyä

Ristiriita veteraanin kuluttavan, kylmän ja julman suorittamisen sekä hiljalleen heräilevien irtautumisen tunteiden välillä vaatii ratkaisua, jota kohti elokuva etenee kiitettävän rauhallisesti, täynnä epäilyjä, pälyilyä ja itsetutkiskelua. Näihin ominaisuuksiin Hollywoodin vallanpitäjiin lukeutuva, projektinsa huolella valikoiva megatähti istuu vallan mainiosti.

Ainoastaan yhdessä loppupuolen romanttisessa kahvilajaksossa hänen väläyttäessä ainoan kerran karismaattista hymyään vaikuttaa kuin kamera olisi vanginnut miehen roolinsa ulkopuolella.

Juuri näissä tunnelmoinneissa ulkopuolisesta vaeltajasta myös esikoisessaan Control (2007) kertonut Anton Corbijn romantisoi liikaa palkkamurhaajan ammatissa tiivistyvää nykypäivän kyynistä vieraantuneisuutta. Taivaalla siipiään levittelevän perhosen tavoin uhanalaiseksi käyneen erakon pinnan rakoilemista kuvaava potretti tekee silti aivan oikeat päätelmät alan raadollisuudesta. Varkaiden välillä ei ole kunniaa – eikä kuoleman kätyrien.