Ohjaus: Timo Koivusalo & Riku Suokas
★☆☆☆☆
Neljännesmiljoona katsojaa Tampereen Työväen Teatterissa saaneestaVuonna 85 -näytelmästä tehty filmatisointi hämmentää. Löysä luonnos puupäisiä sketsejä ja romanttista unelmaa sopisi parhaiten lapsille, jotka eivät kuitenkaan ole sen oikeaa kohderyhmää. Ohjaajakaksikosta Timo Koivusalon ansiot monitaitoisena elokuvantekijänä tiedetään. Riku Suokas on teatterimies ja nyt ensimmäistä kertaa kameran takana.
En tunne alkuperäisesitystä, joten en voi vertailla sen ja elokuvan mahdollisia painotuseroja. Valkokankaalla pyörivä sekava näytös ei kuitenkaan toimi epärealistisena saippuakuplanakaan ihan ilmaan huitaistuna, kuten ohjaajien aivoituksista voisi nyt päätellä.
Toisaalta lopputulosta ei voi edes luulla musikaaliksi ja hädin tuskin musiikkielokuvaksikaan. Popedan, Eppu Normaalin ja jo kuolleen Juicen kappaleet toki kuljettavat juonta eteenpäin, mutta laulut soivat tylsästi levyltä yhtä Paten poppoon vetäisyä lukuun ottamatta. Filmin näyttelijätkään eivät antaudu huulisynkkaan ja fantasiamaailmaan.
Elokuvaa voineekin oikeammin kutsua runsaan äänitemusiikin varaan nojaavaksi komediaksi. Hiukan merkillisesti filmin suosikkikappaleista suuri osa on ilmestynyt jonain muuna vuonna kuin -85.
Ponneton romanssi ja ajankuva
Surkeassa juonentyngässä takatukkainen hitsaaja hakkailee Tampereelle pelmahtanutta blondityttöä, joka rannalla nukutun yhteisen yön jälkeen karkaakin tiehensä ja löytyy lopulta parhaan ystävän, hikipajasta menestyvän klubin omistajaksi ponkaisseen jupin kainalosta. Teerenpeli huipentuu vasta parin häissä, kun palaset ja paikat pannaan uuteen uskoon.
Idioottimaisten uunoilujen ja nolojen haikailujen laahaavan vuorottelun lomassa pelleillään vuosikymmenen ulkoisilla tunnusmerkeillä vailla sosiaalista syvätarkkuutta. Sen paremmin kasarifiilistä kuin manseslangiakaan on tästä kalkkunasta turha etsiä. Martti Syrjä hukataan ihmissutta muistuttavaksi diskoportsariksi ja Heikki Silvennoinen yli-ikäisen juopporetkueen irvileuaksi.
Elokuvan oikeita vertailukohtia eivät tietenkään ole Lars von Trierin moderni tai Busby Berkeleyn klassiset musikaalit vaan Neil Hardwickin yhtäläisen imelä, mutta naivismissaan viehkompi Jos rakastat (2010).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti