Ohjaus: Derek Cianfrance
★★★☆☆
2000-luvun amerikkalaisten eeposten pessimististä sarjaa täydentävä The Place Beyond the Pines (2012) on eräänlainen tapaus jo siksi, ettei se kunnianhimoisena rikoselokuvana tyydy vain yhteen tarinanlankaan hahmotellessaan kiusauksia vastaan kamppailevien henkilöjensä muotokuvia pitkällä aikajänteellä kahdessa sukupolvessa.
Se on yhdellä kertaa myös keikkakuvaus ja poliisielokuva sekä sisällöllisesti isien ja poikien kohtalonyhteyttä puiva teos. Kuitenkin kronologisesti tapahtumansa jäsentelevä kokonaisuus sisältää oikeastaan kolme elokuvaa yhdessä, siis triptyykin, joka todistaa syntien raskasta painoa, jota kantavat harteillaan niin syylliset kuin syyttömätkin.
Kiinnostavinta elokuvan ohjanneen Derek Cianfrancen ja hänen käsikirjoitustiiminsä alkupuolen ratkaisuissa on näkökulman lukitseminen tavalla, jossa katsoja ei todellakaan voi arvata tarinan myöhempää suuntaa. En edes muista, koska viimeksi olen yllättynyt elokuvissa vastaavalla tavalla.
Sekin vain todistaa, kuinka kaavamaisia etenkin normaalissa teatterilevityksessä olevat elokuvat useimmiten ovat halussaan tavoittaa ja miellyttää mahdollisimman suuria yleisöjoukkoja. On selvää, että tämä hitaasti avautuva murhenäytelmä kysyy kärsivällisyyttä tavanomaista enemmän, sillä sen kerrontakin on kiinnostuneempi teemasta kuin juonen juoksutuksesta, aina ongelmiinkin saakka.
Muodonmuutoksia
Kolmesta käsikirjoittajasta osuu silmään Ben Coccion nimi. Hänen esikoisohjauksensa, Columbinen koulusurmia kylmäävästi kuvaava Zero Day(2003) jäi aikanaan pahasti ja kohtuuttomasti Gus Van Santin Cannes-voittajanElephantin (2003) varjoon. Minulla ei ole asiasta parempaa tietoa, mutta elokuvan ensimmäinen kolmannes yhteiskunnan sivullisista ja rikokseen valmistautumisesta voisi hyvinkin olla nimenomaan Coccion käsialaa.
Se kertoo sirkuskarnevaalin mukana kulkevasta, yleisölle vaarallisia temppuja moottoripyörällään esittävästä huimapäästä, joka saa kuulla entiselta heilaltaan tulleensa isäksi. Vähäpuheinen maankiertäjä haluaa asettua aloilleen ja voittaa uuden miehen rinnalleen löytäneen naisen puolelleen keinolla millä hyvänsä. Lähentymisyritykset vaihtuvat odottamatta sarjaksi uhkarohkeasti toteutettuja pankkiryöstöjä.
Teoksen keskiosassa nuori poliisi kapuaa korruptoituneen laitoksen nokkimisjärjestyksessä ylöspäin joutuen samalla hänkin uhraamaan siviilivelvoitteistaan perheenpäänä ja ystävänä. Viimein jo poliittisenkin uran tähtiloisteessa nousukas päätyy kohdakkain kipeän menneisyytensä kanssa.
Triptyykin heikoimmassa, joskin johtoajatukset summaavassa kolmanneksessa miesten jälkikasvussa heijastuvat isien tekemät valinnat, jotka palaavat vaatimaan veronsa.
Sitä niittää, mitä kylvää
Derek Cianfrancea on pidetty amerikkalaisen elokuvan lupauksena jo 1990-luvun lopulta, mutta dokumentteihin keskittyneen ohjaajan toista fiktioelokuvaa, hyvin näyteltyä avioerodraamaa Blue Valentine (2010) saatiin odottaa yli vuosikymmen. Kyseisestä elokuvasta alkoi yhteistyö tähtinäyttelijä Ryan Goslingin kanssa.
Heidän toinen yhteinen elokuvansa on ensimmäistä tavoitteellisempi, liikaakin, sillä etenkin sen loppupuoli kärsii alleviivatusta fatalismista, vääjäämättömyyden jo pahoin horjahtelevastakin logiikasta, joka ei enää vaikuta kumpuavan vain tarinan syistä ja seurauksista. Siinä hyvän poliisin pojasta on kasvanut kiero öykkäri, jonka uusi koulutoveri paljastuu aseellisia ryöstöjä harjoittaneen motoristin jälkeläiseksi.
Niinpä aavemaista tunnelmaa ylläpitänyt elokuva alkaa työntää katsojaa syrjään keskiöstä, jonne se on tämän taitavasti ohjannut teoksen alkupuoliskolla. Uskottavuus yksinkertaisesti pettää, kun juonen tärkeät motivoinnit syötetään itsestäänselvyyksinä. Poikien kohtaaminen on jo sinänsä kaukaa haettua, vaikka kaikki elämässä on toki mahdollista.
Etenkin melodramaattinen loppu ottaa koville. Siinä tähdennetään, että päästäksemme elämässämme eteenpäin joudumme katsomaan totuutta silmiin vaikka pakon edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti