Jahti (2012)

Ohjaus: Thomas Vinterberg

★★★☆☆

Nuoret tanskalaiset ohjaajaradikaalit Thomas Vinterberg ja Lars von Trierhalusivat palauttaa elokuvan hetkeksi alkujuurilleen 1990-luvulla perustamallaan dogma-liikkeellä, jonka säännöt rajasivat kuvaamisessa ja tarinankertomisessa käytössä olevaa keinovalikoimaa. Pienehkön ja alusta alkaen kurittoman ryhmän teesit rihkamasta riisutusta ilmaisusta eivät tietenkään enää kyenneet tekemään uuden aallon veroista vallankumousta viihteen kyllästämässä filmiteollisuudessa, mutta kapinalle on aina paikkansa markkinahumussa.

Jo pian maineikkaimman ohjaustyönsä Juhlat (1998) jälkeen myös Vinterberg hylkäsi kokeilut ja palasi perinteisiin tekniikoihin valmistamalla kaksi epäonnistunutta englanninkielistä elokuvaa. Hänen maineenpalautuksensa käynnistyi vasta Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon voittaneesta rankasta mutta alleviivaavasta draamasta Submarino (2010), joka kertoo veljesten läpi elämänsä kantamasta raskaasta lapsuuden taakasta.

Kärsivien miesten murhenäytelmiä mieluusti rakenteleva ohjaaja sivakoi samaa latua myös uusimmassa teoksessaan, mutta tällä kertaa näkökulma on korostetun keskiluokkainen. Varmaan siksi sen tyylilajiksikin on päätynyt tunteita painottava melodraama, vaikka elokuva on juoneltaan ajateltu realistiseksi tragediaksi. Vertailukohteita teokselle ovat ainakin vähän vastaaville ketjureaktioille tapahtumansa uskovat maannaisen Susanne Bierinelokuvat Rakastan sinua ikuisesti (2001) ja Kosto (2010). Niistä etenkin edellistä katsoo kuin naulittuna, vaikka sen tarina auto-onnettomuuden heijastusvaikutuksista kahden pariskunnan elämään kuulostaa paperilla mahdottomalta.

Väärä todistus

Cannesissa viime keväänä kilpaillut Jahti (2012) ei yllä yhtä vedenpitävään tilitykseen heikoista yksilöistä itseään suurempien voimien heitteleminä. Se on vasta eronneen ja irtisanotuksi joutuneen opettajamiehen aina vain kohtuuttomammaksi käyvä selviytymistarina sen jälkeen, kun hän menettää myös uuden työnsä ja orastavan parisuhteensa päiväkotiyhteisössä ja vanhemmissa heränneiden, vahvasti leimaavien rikosepäilyjen vuoksi.

Eräs lapsista nimittäin kertoo uuden työntekijän paljastaneen itsensä hänelle, vaikka totuus on toinen. Alustavien tutkimusten perusteella sekä kollegat, viranomaiset että suuri osa ystävistä uskoo kuitenkin hänen syyllisyyteensä, vaikkeivat miehen teot ja menneisyys anna pienintäkään vihjettä tuomittavasta käyttäytymisestä. Silti yhteisö kääntää hänelle selkänsä.

Vinterberg sallii kyynisen käsikirjoituksensa, jonka hän laatinut Tobias Lindholmin kanssa, sivuuttaa välittömät vastaväitteet ja vetoavat vaihtoehdot ja alkaa taivastella mukavan naapuruston huolestuttavan jyrkkiä ennakkoluuloja, jotka ajavat yleisön syyttömäksi koko ajan tietämän uhrin neljän seinän sisään ahdistavaan yksinäisyyteensä.

Pedofiliahysterian läpileikkauksena teos lieneekin totuudellisimmillaan, sillä lynkkaysmieliala leviää meillä ja muualla kulovalkean tavoin. Silti esimerkiksi päiväkodin johtajan asenteellisuus, entisen vaimon torjuvuus tai kaupanpitäjän hyökkäävyys tuntuvat enemmän alleviivaavalta pessimismiltä kuin loogisesti ymmärrettäviltä syiltä ja seurauksilta.

Elokuvassa kuultava fraasi lapsista, jotka eivät valehtele, jää miltei yksin perustelemaan syöksykierrettä, johon sairas yhteisö terveen yksilön potkaisee.

Hyvälle pahaa

Hyvälle ihmiselle tapahtuu paljon pahaa ilman omaa syytään tai puolustautumisen keinoja, mikä tekee myös katsomiskokemuksesta epämiellyttävän, kuten reaktioita hakeva Vinterberg epäilemättä haluaakin. Näkökulma on heikomman puolella, miltei Jobin tai marttyyrin, mistä kiikaroituna koko naapurusto on vihaisen julmuutensa vain vaivoin kätkevää saalistusjoukkoa. Vertauksena ohjaaja käyttääkin miesporukan metsästysharrastusta, joka näennäisen seurallisuutensa ja hyväntuulisuutensa alla sisältää tappavan päiväpuhteen.

Otteessaan pitävä teos koettelee Mads Mikkelsenin vereslihalla esittämän päähenkilön uskoa oikeuden voittoon elokuvan viimeiseen kuvaan saakka, jonka aavemaisuus tuntuu enemmän kangastukselta kuin reaalimaailmalta.