Valkoinen nauha (2009)

Ohjaus: MIchael Haneke

★★★★★

Valveutunut eurooppalainen elokuvaeliitti haluaa yhä haastaa yleisönsä piinaavilla näkemyksillään, sillä markkinat vallanneet amerikkalaiset populaarielokuvat silottelevat karmaisevuudet salonkikelpoisiksi. Sivistyneistön ei tulisi koskaan vähätellä viihteen harjoittamaa aivopesua, joka miltei kritiikittä hyväksytään kulttuurimme "kontrolloituna" osana.

Saksassa syntynyt, mutta sittemmin itävaltalaistunut Michael Haneke lukeutuu vanhan mantereen vakavailmeisimpiin älykköohjaajiin. Synkkiin salaisuuksiin porautuvan Haneken teoksissa asema ja varallisuus eivät tarjoa takeita turvallisuudesta, sillä kuka tahansa saattaa tahtomattaan pudota kuoppaan.

Väkivallan ilmentymät

Viime toukokuussa Cannesin filmijuhlien Kultaisen palmun saanut Valkoinen nauha (2009) saattaa hyvinkin olla Haneken uran tasokkain teos. Suomen ensi-ilta viikko Oscar-gaalan jälkeen oli levittäjiltä harkittu veto, joka menetti voimaansa argentiinalaisen kilpailijan yllättävään voittoon parhaan ulkomaisen elokuvan sarjassa.

Benny videosta (1992) käynnistyneet tutkielmat mielenterveyden horjumisen ja väkivallan yhteydestä ovat saaneet jatkoa elokuvissa Funny Games (1998), Pianonopettaja (2001) ja Caché – Kätketty (2005). Niissä roolihenkilöiden itseensä tai muihin kohdistama tunteeton raakuus on seurausta monimutkaisista psykologisista ja yhteiskunnallisista liikahduksista, joista aiheutuviin paineisiin ympäristö ei ole päässyt käsiksi riittävän nopeasti purkaukset estääkseen.

Tarina on poliittisesti virittynyt arvoitus. Ensimmäisen maailmansodan kynnykselle saksalaiseen pikkukylään sijoittuva juoni rakentuu outojen tapahtumien ympärille. Ensin paikallinen lääkäri loukkaantuu hevosonnettomuudessa, sitten kuolemakin koskettaa yhteisöä, mutta selittämättömästi toistuvat tapauksetkaan eivät paljasta kyläläisille rikosten motiivia tai tekijää.

Haneke haluaa kiinnittää huomiomme väkivallan erilaisiin ilmentymiin ja siihen, etteivät ratkaisevat iskut synny tyhjästä tai ole selitettävissä yksinkertaisesti. Ongelmia lähdetään ratkomaan väkivallalla yhä useammin kaikissa sosiaaliryhmissä ja ikäluokissa, mikä pakottaa poliittiset päättäjät, virkavallan ja vanhemmat pohtimaan keinoja, kuinka huolestuttava kehitys saadaan katkaistua. Valvontaa lisäämällä tai rangaistuksia koventamalla tuskin kyetään puuttumaan syihin, jotka ovat paljon syvemmällä.

Viettejä ja levottomuutta

Vähemmän on enemmän Haneken visuaalisessa ilmaisussa. Usein tärkeitä asioita tapahtuu tai ääniä kuuluu linssin ulottumattomissa, mikä lisää tunnelman epämiellyttävää painostavuutta. Hän kysyy hankalia, mutta kieltäytyy melkein kokonaan selventävistä vastauksista. Haneken elokuvat ovat kuin paniikissa vilkkuvia mutta mykäksi heittäytyneitä hälytyssireenejä.

Näennäisen rauhallisen kylän kulisseissa väärät vietit ja rajoittavat myytit herättävät sisäistä levottomuutta ja ulkoista eripuraa. Onnen mahdollisuus tarjoutui tapahtumia vanhana miehenä kertaavalle koulunopettajalle hänen ihastuttuaan itseään nuorempaan tyttöön, mutta elokuva päättyy Balkanilta kuuluvaan uutispommiin Sarajevon laukauksista.

Natsismin esipuhe

Valkoinen nauha on mystinen miniatyyri Euroopan paloa, Versailles'n nöyryyttävää rauhansopimusta ja horjuvaa Weimarin tasavaltaa edeltäneestä Saksasta sekä yhteiskuntapoliittinen teesi kolmanteen valtakuntaan johtaneen kehityksen kauas haarautuvista juurista. Natsien hirmuvallan väkivaltaisuudet olivat ehkä mielivaltaisimmillaan juuri maakuntien pitäjissä, joita pitivät otteessaan piirijärjestöjen opportunistiset kaunanihilistit. Mistä he tulivat?

Haneke vaatii siis katsomaan tarkasti mustavalkoiseen maailmaansa, jossa perhehierarkiat, uskonnon määräykset ja yhteisölliset valtasuhteet tuottavat heikoimmille vain katkeruutta kiehauttavaa kärsimystä. 

Täydellisyyttä hipovassa kollektiivisen pahoinvoinnin, syyllisyyden ja vihan tutkielmassa ei silti esitetä mitään lopullista tai tyhjentävää. Lopun kuvat kylästä jäävät aavemaisina enteinä mieleen, kun missään ei näy ristin sielua.