Vieras talossa (2012)

Ohjaus: Francois Ozon

★★☆☆☆

Ranskalainen Francois Ozon lukeutuu kotimaansa tunnetuimpiin ja samalla turhauttavimpiin elokuvaohjaajiin, jonka työt ulottuvat raskassoutuisista kipudraamoista höyhenenkevyisiin studiokomedioihin. Ahkeran ja kaikkea kokeilevan elokuvantekijän uutuus risteilee ääripäitten välimaastossa huvittuneena omasta oivaltavuudestaan.

Aluksi filmi näyttää kertovan melko yksinkertaisesta opettajan ja oppilaan välille kehittyvästä luottamussuhteesta, jossa edellinen opastaa jälkimmäistä hiomaan lahjakkuuttaan. Takapulpetin hiljainen poika on nimittäin laatinut annetussa koulutehtävässä omintakaisen ainekirjoituksen luokkatoveristaan ja alkaa palauttaa yhä syvemmälle tämän elämään meneviä tekstejä niitä uteliaana ahmivalle mentorilleen.

Jotta tarina voisi jatkua, on nuoren kirjailijan ystävystyttävä kohteensa kanssa ja tutustuttava myös tämän vanhempiin paljastamatta todellisia kasvojaan. Elokuvasta saisi helposti trillerin.

Kuka kertoo, mitä ja miksi?

Katsoja on tietysti ihmeissään, kuinka virkavastuussa oleva, kaikin tavoin täysijärkiseltä vaikuttava aikuinen mies saa päähänsä kiihottaa rikkinäisestä perheestä tulevan oppilaansa mielikuvitusta tällä tavoin ja jopa sotkeutua itsekin juonitteluihin.

Ozonin kirjallista kerrontaa ei voi ihailla erityisen hienovaraisena, vaikka elokuvaa leimaakin tietty kultivoituneisuus ja älyllisyys sen hakeutuessa yhä selvemmin yleiseksi vertaukseksi tarinankertomisesta, katsomisen harhasta ja tekijän vastuusta. Korkeakulttuurellina satiirina se kuvaa paitsi keskiluokkaista sovinnaisuutta myös koulutetun sivistyneistön itseriittoista ylemmyyttä ivaamalla paitsi kolmihenkisen pientaloperheen latteaa arkea myös lapsettoman urbaanipariskunnan taiteella ja punaviinillä täytettyä elotonta tylsyyttä, jossa inhimillisyys puristuu pakkomielteiseksi tirkistelyksi.

Juonen epäuskottavuus lienee lopulta tietoisen tarkoituksellista, koska Ozon ei paljasta suoraan, kuinka paljon pojan kirjoittamasta fiktiosta, jota yleisö elokuvassa katsoo, on puhdasta mielikuvitusta. Ymmärrettävän mutta teennäisen leikin voi ottaa älypelinä, mutta todella imaistakseen mukaansa lopputulos olisi voinut koetella rajoja rohkeammin.

Temaattisesti Vieras talossa (2012) on vähän vastaava tutkielma ihmisten perimmäisestä yksinäisyydestä, vieraantumisesta ja ongelmiensa peittämiseksi rakentamista pilvilinnoista kuin ohjaajan eurooppalainen läpimurtoteos Hiekan peitossa (2000) tai fiktion luonnetta pohdiskeleva Swimming Pool (2003).