Drive (2011)

Ohjaus: Nicolas Windign Refn

★★★★☆

Vaikka Drive (2011) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta ohjauksesta, ovat ristiriitaiset reaktiot osoittaneet sen vaikeaksi palaksi sekä korkeakulttuuria palvovalle eliitille että roskafilmejä ahmivalle massalle. Se siis osuu oikeaan hermoon sensaatioista elävillä elokuvamarkkinoilla, jotka ihailevat yhtä estoitta ja ruoskivat toista armotta.

Vauhtiin painottuvan mainoskampanjansa ja muutaman groteskin väkivaltajaksonsa perusteella se lasketaan helposti jenkkimäiskeen pohjattomaan kaivoon, vaikka suolenpätkistä nauttivat hylkivät elokuvaa hitaana, tylynä ja absurdina. Nirppanokat taas ylikorostavat sisällön painottumista rajuotteiseen jännitykseen muistamatta, että historia tuntee Alfred Hitchcockista ja Akira Kurosawasta alkaen ikoneita, joiden elokuvista ei läheskään aina löydy hiuksia nostattavaa teemaa, sanomaa tai yhteiskunnallisuutta.

Elokuva on kaikkien aistien taidetta, eikä ole epäilystäkään, etteikö huimasti kehittyneen Nicolas Winding Refnin tähänastisen uran huippu hivelisi niistä useimpia. Kieltäytyessään tyystin kerrontaa kaupallistavasta komediallisuudesta hän liikkuu jossain Michael Mannin, Brian De Palman, David Cronenbergin ja jopa William Friedkinin taajuuksilla muutaman nimen vain mainitakseni.

Uhkaavana väreilevä yömaailma, äärilinjoja pehmentävä kuvaus, äkkiväärien käänteiden napakkuus sekä kauniin ja julman hätkähdyttävä vuorottelu ovat läsnä hänen lopullisessa läpimurrossaan kansainväliseen kuuluisuuteen. Jos digitaalisen elokuvan tulevaisuutta on epäillyt, tuskin enää tämän jälkeen.

Noirin ja westernin vaikutteita

Syvällisistä henkilökuvista ei ole tietoakaan simppelissä juonessa, joka vetää tutut ryöstöladut suoriksi. Päivisin autokorjaajana työskentelevä stunt-kuljettaja tekee kuutamokeikkaa alamaailman pakokuskina, joka hoitaa hommansa jämptisti ja tunteilematta. Hän on sadasta paljon huonommasta elokuvasta tuttu, suurkaupungissa vaiteliaana vaativia tehtäviään suorittava ammattilainen, joka lähinnä sattuman seurauksena tutustuu naapurissa asuvaan äitiin ja tämän nuoreen poikaan ottaen heidät suojiinsa.

Varsinaista romanssia ei ehdi syntyä vankilassa istuvan aviomiehen palattua kotiinsa vaimonsa luo, joten kolmiodraaman sijaan teos kääntyy noirin ja westernin linjoille. Antisankarin on viattomia puolustaessaan vaarannettava itsensä keikalla, jonka jälkiselvittelyssä ansan virittäneet tappajat ovat niskan päällä.

Elokuvahistoriaa tunteva katsoja hoksaa päähenkilön kohtalon leimaamaksi ikuiseksi sivulliseksi, vaikkei voikaan lukea tapahtumista, kuinka hänelle lopulta käy. Ryan Goslingin ulkokuoren ilmeettömyyttä vasten kuumana kuohuva sisus on käsinkosketeltavan polttava, vaikka nuori näyttelijä onkin välittömimpiä esikuviaan Steve McQueeniä (Bullitt) ja Clint Eastwoodia ("dollaritrilogia") poikamaisempi.

Uskottavan raadollinen

Hossein Aminin naseva käsikirjoitus tempaisee mukaansa, koska se viittaa kintaalla kioskiaineistossa piileville sudenkuopille. James Sallisin dekkariin perustuva skenaario välttelee psykologisointeja ja moralisointeja, jotka eivät tällaisia juttuja palvele, riisuen sovituksesta taustakytkennät ja -motivoinnit. Tanskalaisohjaajan viipyilevässä kerronnassa seisahdutaan aistimaan tunnelmia ja tarkastelemaan esineitä sisällön tarpeiden mukaan, ja kalsea syntetisaattorimusiikki täydentää Los Angelesin turistikohteita välttelevän apean teoksen eksistentialismin.

On tietysti arveluttavaa suitsuttaa elokuvaa, jossa lyödään haarukkaa silmään ja veistä kurkkuun sekä kaahataan autoilla tuhatta ja sataa. Sitä on kuitenkin väärin syyttää väkivallalla mässäilystä tai liikennesäännöille naureskelusta. Painotukset ovat ihan muualla. Aiheeseen elimellisesti kytkeytyvät rajut ongelmanratkaisukeinot voivat olla puistattavia, mutteivät liiallisia. Jutun raadollisuus on täysin uskottava, eikä voittajia ole. Nicholas Winding Refnin surumielisen retromaalailun viimeisessä, yötä halkovassa otoksessa on vain pimeä tie, muttei mukavaa matkaa.