Lincoln (2012)

Ohjaus: Steven Spielberg

★★☆☆☆

Ryvettyneiden presidenttiensä pitkässä sarjassa kiiltokuvista kiinnostuneet amerikkalaiset joutuvat kelaamaan historiankeloja kauas taaksepäin ennen kuin osuvat sellaisen ihmeen kohdalle, jota jälkipolvet muuallakin pystyvät katsomaan ainakin voittopuolisesti hyväksyvästi sekä poliitikkona että esikuvana. Jälleen Abraham Lincolniin osuva valinta ei siis yllätä, sillä hänen sädekehänsä on säilynyt puhtoisena myös kansainvälisesti ja kestää jopa fantasiat roolista virkatehtävien takaa elokuvassa Abraham Lincoln: Vampyyrintappaja (2012).

Aikuisillle suunnatuissa aatedraamoissaan tähtilippua isänmaallisesti heiluttava Steven Spielberg pelaa varman päälle. Hänen mieltymyksessään romantisoida voittajien historiaa paistaa tunnepitoinen ylimielisyys, vaikka hän tietääkin aina asettua sinänsä hyvien päämäärien puolelle nyt jo toista kertaa orjuutta vastaan (Amistad, 1997).

Lincoln (2012) ei kuitenkaan tuo mitään uutta menneisyyden ymmärtämiseen tai ohjaajan itsensä taiteilijankuvaan, vaikka sen nimiroolin pätevä tulkki Daniel Day-Lewis tekeekin vaikuttavan osasuorituksen mietteisiinsä ja velvoitteihinsa uppoutuneena kansankapteenina. Pelastajamyytin rakentamisen teos käynnistää heti sen ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nuoret sotilaat hakeutuvat palvomaan ylevänä jumalhahmona tuolillaan istuvaa presidenttiä lampun hämyssä. Henkisenä erakkona ja näkijänä hän joutuu historian suurmiesten tavoin kamppailemaan valintojensa puolesta työssä, mutta myös kotona masentuneen vaimonsa kanssa.

Tartutaan tilaisuuteen

Elokuva sijoittuu Amerikan sisällisodan viimeiseen vuoteen, jolloin pohjoisen voitto etelän irtautuneista osavaltioista oli jo tosiasiallisesti selvä. Ihmisten yhdenvertaisuutta ajava, toiselle kaudelleen astunut päähenkilö tietää ainutlaatuisen tilaisuuden tulleen lopettaa sorto kertaheitolla ennen taistelujen päättymistä, mutta hän tarvitsee lakiesitykselleen tukea edustajainhuoneessa. Hänen on siis myytävä ajatus paitsi lyödylle vastustajalle rauhanneuvotteluissa myös omilleen kotirintamalla pitämällä kiinni väitteestään, että sodan loppuminen on ehdotuksen läpimenosta kiinni. Oikeamielisenä Lincoln uskaltaa venyttää totuutta.

Teatraalisessa ylöspanossa ulkokuville on vain vähän käyttöä, sillä painopiste siirtyy nopeasti suljettujen ovien takaiseen kaupankäyntiin. Varsinaisesta taivuttelusta ulkopuolisena pysyttelevä kaitsija puuttuu peliin vain läksyttääkseen omat rivit suoriksi, kuten kunnon isännän kuuluukin.

Teatraalista kamaridraamaa

Jonkinlaisena kamaridraaman ja lakitupatrillerin ristisiitoksena elokuva painottuu totisiin puheisiin, henkilökohtaisiin uhrauksiin ja vähältä piti -tilanteisiin, joiden uskottavuus laskee sitä mukaa mitä kauemmin Spielberg jännittää nuolta. Ratkaisevassa äänestyksessä on jo vaikeaa olla huvittumatta tietoa panttaavista epäröinneistä, joihin hän jähmettyy pitkiltä tuntuviksi toveiksi.

Vaikkei ohjaaja olekaan tiedemiehen metodeilla velvoitettu historioitsija, hänen tapansa kuvittaa menneisyyttä on kaikentietävää viisastelua, jonka kuvat ymmärtävät tulevan ennalta. Lincolnin astellessa viimeiseksi jäävää kertaa kotitalostaan satusetä kääntää mustan palvelijan pään katsomaan teatteriin lähtevän vanhan miehen loittonevaa selkää.