Ohjaus: Mel Gibson
★☆☆☆☆
Harva katsoja on nähnyt edes elokuvissa, kuinka pantteri syö mieheltä kasvot. Mel Gibsonin ohjaustyön jälkeen yleisö on tätäkin kokemusta rikkaampi.
Filmin kiistanalaisesta tekijästä on muokkautunut viimeisten vuosien aikana juutalaisvastaisista kommenteistaan, sadistisista elokuvistaan ja rattijuopumuksestaan tunnettu elokuvaohjaaja. Näyttelijänä Gibson hakeutui heti Pohjois-Amerikkaan palattuaan masokistisiin kärsimysrooleihin, joiden jumalallisia ulottuvuuksia hän on päässyt myöhemmin ohjaajan tuolilta alleviivaamaan, silloinkin kun hän pysytellyt itse kameran takana.
Myös ohjaajan tuoreinta kohuelokuvaa Apocalyptoa (2006) on tarkasteltu kriittiseen sävyyn jo kuukausia ennen sen ilmestymistä. Tämä vihjaa ohjaajan saamasta ikävästä maineesta, jota hänen julkiset anteeksipyytelynsä eivät ole sanottavasti paikanneet.
Kuten tällaisissa tapauksissa yleensä on tapana, lopputulos ei vaikuta alkuunkaan niin erikoiselta teokselta kuin osin ennenaikaisista raivostumisista voisi päätellä. Apocalypto toki kuvaa yhden kulttuuripiirin kuolinkouristuksia häpeilemättömän yksisilmäisesti, mutta teoksesta ei silti sovi vetää liian suoria johtopäätöksiä meidän aikamme kohtalonkysymyksistä eikä varsinkaan eri rotujen panoksesta niissä.
Gibsonin yksityiselämän rasismi houkuttelee tietysti tällaisiin tulkintoihin, se myönnettäköön.
Autenttisuus verukkeena
Silti ohjaajaa pystyy tuskin kukaan syyttämään huonosta valmistautumisesta tai pelkuruudesta, sillä uusimmissa historiallisissa mammuteissaan hän paneutuu kuvaamiensa aikakausien kieleen ja kulttuuriin tavalla, joka amerikkalaisissa levityskanavissa on aina vaarallista. The Passion of the Christ -elokuvassa (2004) henkilöt puhuvat arameaa, hepreaa ja latinaa, Apocalyptossa puolestaan käytetään maya-intiaanien kieltä.
Tämä ei ole pelkkä kaupallista elokuvajakelua koskeva yksityiskohta, eikä myöskään erikoisuuden tavoitteluun liittyvä tuotantopäätös, koska se Gibsonin tapauksessa palvelee paljon merkittävämpää, taiteellista päämäärää. Vetoamalla menneisyyden autenttiseen hahmotukseen ohjaaja oikeuttaa teoksissaan viljeltävän poikkeuksellisen raa'an väkivallan.
Jo arvostelun alussa mainitun ihmisen ja eläimen kohtaamisen lisäksi Apocalypto vyöryttää tarkasteltavaksi muun muassa päiden irtileikkaamisia ja sydämen repimisen elävän ihmisen rinnasta.
Katsojan ei tarvitse edes sen kummemmin tietää maya-kulttuurissakin tapahtuneista, nykyajan ihmistä kauhistuttavista uhrimenoista voidakseen pitää Gibsonin herkuttelua riiteillä vastenmielisenä. Toisin kuin ohjaaja kuvittelee, monen minuutin mittaisissa kidutusjaksoissa kyse ei ole enää tarpeellisen tiedon välittämisestä, vaan silkasta sadismista.
Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se on. Gibsonin osittain "pelastaa" ohjaajaa vähemmän imarteleva tosiseikka, että hänen joukkomenonsa vaikuttavat ärjyine intiaaneineen myös tahattoman koomisilta.
Yksioikoinen pakomatkafilmi
Apocalypto ei ole siis verimessuineen kovinkaan merkittävästi modernista toimintaviihteestä erottautuva ohjaustyö, etenkin kun sen juoni latistuu pariin mehevään kahakkaan ja viidakkopuskissa juoksenteluun.
Sään armoille joutuneet villit valloittajat hyökkäävät syrjäisen heimon leiriin vangiten miespuoliset jäsenet jumalille tarjoiltaviksi uhrilahjoiksi. Yksi heistä pakenee vartijoistaan ja tavoittelee pääsyä kotiseudulle loukkuun jääneen perheensä luo.
Teos käyttää dramaturgisia lakeja uhmaten yli puolet kestostaan ennen kuin vikkelä intiaani pääsee pakomatkalleen. Tämän jälkeen kyse on enää maya-Rambon viekkaudesta, kun hän haavoittuneenakin kykenee peittoamaan verenhimoiset vastustajansa.
Häikäilemätön ohjaaja
Mel Gibsonin 1500-luvulle sijoittuvan teoksen viimeisissä kuvissa espanjalaiset valloittajat lipuvat laivoineen alkukantaiseen ympäristöön. Näin elokuva pääsee painottamaan mielipuolisuuden ja itsetuhoisuuden olevan kunkin kulttuurin sisällä olevia ominaisuuksia. Tällä Gibson puhuttelee meidän aikamme ihmiskuntaa.
Valitettavasti kaikilla muilla tavoilla Apocalypto on häikäilemättömän ohjaajan elokuva, maanista vierauden pelkoa ja vihaa lietsova pamfletti sekä surullisen kyvykkään kuvantekijän taidonnäyte.
Myös ohjaajan tuoreinta kohuelokuvaa Apocalyptoa (2006) on tarkasteltu kriittiseen sävyyn jo kuukausia ennen sen ilmestymistä. Tämä vihjaa ohjaajan saamasta ikävästä maineesta, jota hänen julkiset anteeksipyytelynsä eivät ole sanottavasti paikanneet.
Kuten tällaisissa tapauksissa yleensä on tapana, lopputulos ei vaikuta alkuunkaan niin erikoiselta teokselta kuin osin ennenaikaisista raivostumisista voisi päätellä. Apocalypto toki kuvaa yhden kulttuuripiirin kuolinkouristuksia häpeilemättömän yksisilmäisesti, mutta teoksesta ei silti sovi vetää liian suoria johtopäätöksiä meidän aikamme kohtalonkysymyksistä eikä varsinkaan eri rotujen panoksesta niissä.
Gibsonin yksityiselämän rasismi houkuttelee tietysti tällaisiin tulkintoihin, se myönnettäköön.
Autenttisuus verukkeena
Silti ohjaajaa pystyy tuskin kukaan syyttämään huonosta valmistautumisesta tai pelkuruudesta, sillä uusimmissa historiallisissa mammuteissaan hän paneutuu kuvaamiensa aikakausien kieleen ja kulttuuriin tavalla, joka amerikkalaisissa levityskanavissa on aina vaarallista. The Passion of the Christ -elokuvassa (2004) henkilöt puhuvat arameaa, hepreaa ja latinaa, Apocalyptossa puolestaan käytetään maya-intiaanien kieltä.
Tämä ei ole pelkkä kaupallista elokuvajakelua koskeva yksityiskohta, eikä myöskään erikoisuuden tavoitteluun liittyvä tuotantopäätös, koska se Gibsonin tapauksessa palvelee paljon merkittävämpää, taiteellista päämäärää. Vetoamalla menneisyyden autenttiseen hahmotukseen ohjaaja oikeuttaa teoksissaan viljeltävän poikkeuksellisen raa'an väkivallan.
Jo arvostelun alussa mainitun ihmisen ja eläimen kohtaamisen lisäksi Apocalypto vyöryttää tarkasteltavaksi muun muassa päiden irtileikkaamisia ja sydämen repimisen elävän ihmisen rinnasta.
Katsojan ei tarvitse edes sen kummemmin tietää maya-kulttuurissakin tapahtuneista, nykyajan ihmistä kauhistuttavista uhrimenoista voidakseen pitää Gibsonin herkuttelua riiteillä vastenmielisenä. Toisin kuin ohjaaja kuvittelee, monen minuutin mittaisissa kidutusjaksoissa kyse ei ole enää tarpeellisen tiedon välittämisestä, vaan silkasta sadismista.
Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se on. Gibsonin osittain "pelastaa" ohjaajaa vähemmän imarteleva tosiseikka, että hänen joukkomenonsa vaikuttavat ärjyine intiaaneineen myös tahattoman koomisilta.
Yksioikoinen pakomatkafilmi
Apocalypto ei ole siis verimessuineen kovinkaan merkittävästi modernista toimintaviihteestä erottautuva ohjaustyö, etenkin kun sen juoni latistuu pariin mehevään kahakkaan ja viidakkopuskissa juoksenteluun.
Sään armoille joutuneet villit valloittajat hyökkäävät syrjäisen heimon leiriin vangiten miespuoliset jäsenet jumalille tarjoiltaviksi uhrilahjoiksi. Yksi heistä pakenee vartijoistaan ja tavoittelee pääsyä kotiseudulle loukkuun jääneen perheensä luo.
Teos käyttää dramaturgisia lakeja uhmaten yli puolet kestostaan ennen kuin vikkelä intiaani pääsee pakomatkalleen. Tämän jälkeen kyse on enää maya-Rambon viekkaudesta, kun hän haavoittuneenakin kykenee peittoamaan verenhimoiset vastustajansa.
Häikäilemätön ohjaaja
Mel Gibsonin 1500-luvulle sijoittuvan teoksen viimeisissä kuvissa espanjalaiset valloittajat lipuvat laivoineen alkukantaiseen ympäristöön. Näin elokuva pääsee painottamaan mielipuolisuuden ja itsetuhoisuuden olevan kunkin kulttuurin sisällä olevia ominaisuuksia. Tällä Gibson puhuttelee meidän aikamme ihmiskuntaa.
Valitettavasti kaikilla muilla tavoilla Apocalypto on häikäilemättömän ohjaajan elokuva, maanista vierauden pelkoa ja vihaa lietsova pamfletti sekä surullisen kyvykkään kuvantekijän taidonnäyte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti