Ohjaus: Mary Harron
★★★★☆
Kesti sittenkin melko kauan ennen kuin Bret Easton Ellisin kohuromaania päästiin kuvaamaan, vaikka sen kuviteltiin päätyvän valkokankaalle niin pian kuin suinkin skandaalinnälkää tyydyttämään. Tiettävästi nimet ja kasvot vaihtuivat tuotantoprosessin aikana moneen kertaan ja lopulta valmiin käsikirjoituksen sai aikaan englantilainen Mary Harron, joka vastaa myös elokuvan ohjauksesta.
Lukuisista kompromisseista huolimatta lopputulosta voi kiitellä ennen kaikkea siksi, ettei ohjaustyö pursua lainkaan niitä inhottavia pornografisia raakuuksia, joita Ellis opuksensa sivuilla viljelee.
Elokuvana Amerikan Psyko (2000) liikkuukin sivistyneemmällä sektorilla kuin lähdeteoksensa, mikä on harvinainen ilmiö halpaa huvia ja lyhytnäköisiä voittoja tavoittelevilla filmimarkkinoilla. Toisaalta tiiliskiviromaanin tiivistäminen puolentoista tunnin elokuvaksi on tiennyt selvää heikennystä teemojen syvyyteen.
Ehkä elokuvan purevuuden kannalta sen ilmestymishetkikin olisi voinut olla otollisempi, mutta teoksen arvo mitataan tietysti muilla mittareilla. Keskeistä on teoksen kriittinen satiiri tunteensa rahalla, huumeilla ja naisilla puuduttavasta sukupolvesta Reaganin ajan Yhdysvalloissa, missä juppien armeija leveilee tyköistuvilla puvuillaan, ihonhoitotuotteillaan ja käyntikorteillaan. Huippuunsa hiottu pinnallisuus ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, vaan alkaa purkautua tekopirteän julkisivun alla kauheana väkivaltana.
Amerikan psyko avautuu investointipankkiirina Wall Streetillä työskentelevän Patrick Batemanin kautta oikeistolaismonetaarista järjestelmää riivaavan arvotyhjiön läpileikkaukseksi. Teos on kuitenkin ohjattu liian katkelmalliseksi kirjaa tuntemattomille. Katsoja joutuu paikkaamaan mielessään Mary Harronin jättämiä aukkoja.
Lukuisista kompromisseista huolimatta lopputulosta voi kiitellä ennen kaikkea siksi, ettei ohjaustyö pursua lainkaan niitä inhottavia pornografisia raakuuksia, joita Ellis opuksensa sivuilla viljelee.
Elokuvana Amerikan Psyko (2000) liikkuukin sivistyneemmällä sektorilla kuin lähdeteoksensa, mikä on harvinainen ilmiö halpaa huvia ja lyhytnäköisiä voittoja tavoittelevilla filmimarkkinoilla. Toisaalta tiiliskiviromaanin tiivistäminen puolentoista tunnin elokuvaksi on tiennyt selvää heikennystä teemojen syvyyteen.
Ehkä elokuvan purevuuden kannalta sen ilmestymishetkikin olisi voinut olla otollisempi, mutta teoksen arvo mitataan tietysti muilla mittareilla. Keskeistä on teoksen kriittinen satiiri tunteensa rahalla, huumeilla ja naisilla puuduttavasta sukupolvesta Reaganin ajan Yhdysvalloissa, missä juppien armeija leveilee tyköistuvilla puvuillaan, ihonhoitotuotteillaan ja käyntikorteillaan. Huippuunsa hiottu pinnallisuus ei kestä pienintäkään vastoinkäymistä, vaan alkaa purkautua tekopirteän julkisivun alla kauheana väkivaltana.
Amerikan psyko avautuu investointipankkiirina Wall Streetillä työskentelevän Patrick Batemanin kautta oikeistolaismonetaarista järjestelmää riivaavan arvotyhjiön läpileikkaukseksi. Teos on kuitenkin ohjattu liian katkelmalliseksi kirjaa tuntemattomille. Katsoja joutuu paikkaamaan mielessään Mary Harronin jättämiä aukkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti