Ohjaus: David Fincher
★★★☆☆
Vaikka yhdysvaltalaisen David Fincherin kaikki elokuvat ovat joko tarkasti rajattuihin tiloihin tai yksilön murtumisiin paneutuvia ohjaustöitä, ulottuu niiden paljastava valokeila myös yhteiskunnan kriisejä kuvastaviin mustiin likaviemäreihin.
Renny Harlinin ohjaamaksi tarjottu Alien 3 (1992) on vertaus koko sivilisaation tuhoutumisesta, sarjamurhaajatrilleri Seitsemän (1995) lamakauden yhteenveto ja jopa pelkältä Hitchcock-pastissilta ensisilmäykseltä vaikuttava Panic Room (2002) sisältää avoimia tulkintahorisontteja eristäytymisen vaaroista.
Kun yksi amerikkalaisen elokuvan harvoista auteur-ohjaajista hakeutui 1990-luvun huipennukseksi juuri ennen uumoiltua vuosituhannen vaihtumisen pimahdusta yhteistyöhön kahden sukupolvensa tähtinäyttelijän kanssa, saattoi odottaa juuri Fight Clubin (1999) kaltaista tyrmäystä.
Edward Norton ja Brad Pitt ovat filmissä saman kolikon kääntöpuolet, tohtori Jekyll ja herra Hyde, jotka takovat toisiaan ja itseään hengiltä.
Jos joltakulta on tämä televisiossakin jo pariin otteeseen esitetty nihilistinen tuomiopäiväteos vielä näkemättä, en pilaa hänen iloaan paljastamalla elokuvan juonesta liikaa.
Tiivistetysti se kertoo unettomuudesta kärsivästä miehestä, joka tutustuu lentokoneessa outoon saippuakauppiaaseen, jonka kanssa hän perustaa modernia elämänpuudutusta herättelevän maanalaisen nyrkkeilykerhon. Siellä raavaat miehet iskevät toisiaan turpiin tunteakseen edes jotakin.
Tämän päivän näkökulmasta Fight Clubin väkivalta on yhä yhtä puistattavaa kuin ennenkin ja sen keikaroivissa tyylikeinoissa näkee enemmän ohjaajalleen ominaista taiteilua kuin sisällöstä kumpuavaa tarpeellisuutta. Ehkä karmeinta katsottavaa elokuvassa on sittenkin sen nykypäivän terrorismia avaava sivujuonne, vaikka käänne saattaakin tuntua sensaatiohakuiselta ja liioittelevalta.
Yhtä kaikki, kyse on ohjaajan koko tuotannon tavoin aineellisen hyvinvoinnin autuuteen nihkeästi suhtautuvasta rappiovisiosta.
Kun yksi amerikkalaisen elokuvan harvoista auteur-ohjaajista hakeutui 1990-luvun huipennukseksi juuri ennen uumoiltua vuosituhannen vaihtumisen pimahdusta yhteistyöhön kahden sukupolvensa tähtinäyttelijän kanssa, saattoi odottaa juuri Fight Clubin (1999) kaltaista tyrmäystä.
Edward Norton ja Brad Pitt ovat filmissä saman kolikon kääntöpuolet, tohtori Jekyll ja herra Hyde, jotka takovat toisiaan ja itseään hengiltä.
Jos joltakulta on tämä televisiossakin jo pariin otteeseen esitetty nihilistinen tuomiopäiväteos vielä näkemättä, en pilaa hänen iloaan paljastamalla elokuvan juonesta liikaa.
Tiivistetysti se kertoo unettomuudesta kärsivästä miehestä, joka tutustuu lentokoneessa outoon saippuakauppiaaseen, jonka kanssa hän perustaa modernia elämänpuudutusta herättelevän maanalaisen nyrkkeilykerhon. Siellä raavaat miehet iskevät toisiaan turpiin tunteakseen edes jotakin.
Tämän päivän näkökulmasta Fight Clubin väkivalta on yhä yhtä puistattavaa kuin ennenkin ja sen keikaroivissa tyylikeinoissa näkee enemmän ohjaajalleen ominaista taiteilua kuin sisällöstä kumpuavaa tarpeellisuutta. Ehkä karmeinta katsottavaa elokuvassa on sittenkin sen nykypäivän terrorismia avaava sivujuonne, vaikka käänne saattaakin tuntua sensaatiohakuiselta ja liioittelevalta.
Yhtä kaikki, kyse on ohjaajan koko tuotannon tavoin aineellisen hyvinvoinnin autuuteen nihkeästi suhtautuvasta rappiovisiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti