Ohjaus: Brian De Palma
★★★☆☆
Ne, jotka mieltyivät Brian De Palman hyytäviin painajaisiin kolme vuosikymmentä sitten, ovat joutuneet pettymään karvaasti myöhempinä aikoina. Kokeiltuaan siipiään huonolla lopputuloksella Hollywoodin jättiläismäisissä produktioissa Lahjomattomat (1987) ja Turhuuksien rovio (1990) De Palma palasi takaisin tutun sorvin äärelle pienimuotoisempien petosten kuvittajaksi.
Valitettavasti harha-askeleet ovat jättäneet jälkensä huikean visualistin kosketukseen, sillä Snake Eyesin (1998) tapaisista sinänsä maanisista teoksista ei löydä enää teknistä vimmaisuutta kummempaa oivallusta. Femme Fatalessa (2002) ohjaaja kiepauttaa taas kerran täysin toivottomasta materiaalista kuvasommitelmiltaan tyrmäävän rikosoopperan kavalluksen katkeruudesta, mutta salonkikelpoista täsmätuotetta ei voi siltikään minään mestariteoksena pitää.
Kerronnaltaan, muodoltaan ja tahallaan kuva-alan rajoille vihjeitä viljelevältä ilmaisultaan ohjaustyö edustaa toki vivahteikkainta studiotuotantoa, jota Hollywood pystyy nykyisin tarjoamaan. Sen merkitysrikkaita sävyjä lopputuloksen hyväksynyt tuottajaporras tuskin kuunaan ymmärtää.
Valitettavasti harha-askeleet ovat jättäneet jälkensä huikean visualistin kosketukseen, sillä Snake Eyesin (1998) tapaisista sinänsä maanisista teoksista ei löydä enää teknistä vimmaisuutta kummempaa oivallusta. Femme Fatalessa (2002) ohjaaja kiepauttaa taas kerran täysin toivottomasta materiaalista kuvasommitelmiltaan tyrmäävän rikosoopperan kavalluksen katkeruudesta, mutta salonkikelpoista täsmätuotetta ei voi siltikään minään mestariteoksena pitää.
Kerronnaltaan, muodoltaan ja tahallaan kuva-alan rajoille vihjeitä viljelevältä ilmaisultaan ohjaustyö edustaa toki vivahteikkainta studiotuotantoa, jota Hollywood pystyy nykyisin tarjoamaan. Sen merkitysrikkaita sävyjä lopputuloksen hyväksynyt tuottajaporras tuskin kuunaan ymmärtää.
Cannesin filmijuhlilta alkunsa saava jalokiviryöstö heittää rikoskumppaninsa pettävän naisen Ranskaan Yhdysvaltain suurlähettilään vaimoksi, joka joutuu uudelleen petolliseen leikkiin menneisyytensä kanssa, kun muuan valokuvaaja oivaltaa hänen henkilöllisyytensä.
Ihmismielen kaksinaisuutta voyeristisesta näkökulmasta tarkasteleva ohjaaja rikkoo virtaviivaisen kerronnan kaavoja minkä kerkeää, latelee valheita tosiasioiden kylkiäisiksi ja pakottaa katsojan epäilemään jokaista kameran paljastamaa otosta, kuten Hitchcock aikoinaan.
Ihmismielen kaksinaisuutta voyeristisesta näkökulmasta tarkasteleva ohjaaja rikkoo virtaviivaisen kerronnan kaavoja minkä kerkeää, latelee valheita tosiasioiden kylkiäisiksi ja pakottaa katsojan epäilemään jokaista kameran paljastamaa otosta, kuten Hitchcock aikoinaan.
Varsinaisilta juonenkäänteiltään, luonnekuviltaan ja emotionaaliselta vetovoimaltaan tahallisen kliininen ja teoreettinen teos operoi elokuvailmaisun ja -filosofian keskeisimmillä alueilla, mutta kiihkeänä jännärikään se tuskin miellyttää mätkimiseen tottunutta katsojakuntaa.
Sivuraiteelle kerran eksynyt ja sieltä pelastunut De Palma tuskin enää hyökkää instituutioiden kaksinaismoraalia vastaan, mutta maatuneita muotteja hän koulii yhä taiturimaiseen tyyliinsä.
Sivuraiteelle kerran eksynyt ja sieltä pelastunut De Palma tuskin enää hyökkää instituutioiden kaksinaismoraalia vastaan, mutta maatuneita muotteja hän koulii yhä taiturimaiseen tyyliinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti