Ohjaus: Gaspar Noé
★★★★★
Katujen raaka väkivalta pakottaa poliittiset päättäjät, virkavallan ja vanhemmat pohtimaan keinoja, kuinka negatiivinen kehitys saadaan katkaistua. Syyt ovat todennäköisesti paljon syvemmällä kuin mihin pelkällä kasvavalla valvonnalla ja kovenevilla rangaistuksilla pystytään puuttumaan.
Ranskalainen Gaspar Noé osoittaa kahdessa ohjaustyössään ongelmien laajuuden, sillä esimerkiksi yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, työttömyys, muukalaisviha, psyykkiset sairaudet ja vieraantuminen ovat toisiinsa kytkeytyneitä häiriötiloja, joihin ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää selittäjää tai ratkaisumallia.
Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irréversible (2002) kelpaisivat vavahduttaviksi puheenvuoroiksi väkivaltaisen käyttäytymisen syistä milloin tahansa, mutta ehkä juuri tänään niitä on syytä tarkastella erityisen huolellisesti. Ensin mainitussa työttömän teurastajan viha ja katkeruus tulvivat yli äyräidensä, kun taas jälkimmäinen taltioi raiskauksesta seuraavan silmittömän kostamisen halun purkautumisen Pariisin kaduilla ja kujilla.
Lopusta alkuun rakentuvan juonen dramaturginen keskipiste on yhdellä otolla kuvattu naisen päällekarkaus, joka kestää yhdeksän julman pitkää minuuttia. Kohtauksen poikkeuksellisen kuvottava luonne tuntuu fyysisenä pahoinvointina myös katsojassa, mutta saa ennen kaikkea hiljentymään meissä ihmisissä piilevän pahuuden vuoksi.
Seuraavissa tapahtumissa ohjaaja todistaa, ettei vietti tappamiseen johdu kuitenkaan sattumista tai ole vain alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan se lävistää hetkessä pinnallisen sivistyksemme tasot.
Ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja leikkauksesta vastaavan Gaspar Noén levoton kamera juoksee henkilöiden rinnalla, kiihtyy heidän mukanaan ja kiertää kellon suuntaisesti akselinsa ympäri symboloidakseen ajan tuhoavaa vaikutusta ja väkivallan kierteen pysähtymätöntä kulkua.
Hän kysyy hankalia ja antaa inhottavia vastauksia. Arkiset ihmissuhteet rakentuvat alistamiselle ja hyväksikäytölle, mikä toimii kasvualustana yksilöiden hallitsemattomalle raivolle. Kronologian kääntäminen välittää viestin, joka jäisi muutoin kuulematta. Kostaminen on suorin reitti helvettiin.
Ranskalainen Gaspar Noé osoittaa kahdessa ohjaustyössään ongelmien laajuuden, sillä esimerkiksi yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, työttömyys, muukalaisviha, psyykkiset sairaudet ja vieraantuminen ovat toisiinsa kytkeytyneitä häiriötiloja, joihin ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää selittäjää tai ratkaisumallia.
Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irréversible (2002) kelpaisivat vavahduttaviksi puheenvuoroiksi väkivaltaisen käyttäytymisen syistä milloin tahansa, mutta ehkä juuri tänään niitä on syytä tarkastella erityisen huolellisesti. Ensin mainitussa työttömän teurastajan viha ja katkeruus tulvivat yli äyräidensä, kun taas jälkimmäinen taltioi raiskauksesta seuraavan silmittömän kostamisen halun purkautumisen Pariisin kaduilla ja kujilla.
Lopusta alkuun rakentuvan juonen dramaturginen keskipiste on yhdellä otolla kuvattu naisen päällekarkaus, joka kestää yhdeksän julman pitkää minuuttia. Kohtauksen poikkeuksellisen kuvottava luonne tuntuu fyysisenä pahoinvointina myös katsojassa, mutta saa ennen kaikkea hiljentymään meissä ihmisissä piilevän pahuuden vuoksi.
Seuraavissa tapahtumissa ohjaaja todistaa, ettei vietti tappamiseen johdu kuitenkaan sattumista tai ole vain alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan se lävistää hetkessä pinnallisen sivistyksemme tasot.
Ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja leikkauksesta vastaavan Gaspar Noén levoton kamera juoksee henkilöiden rinnalla, kiihtyy heidän mukanaan ja kiertää kellon suuntaisesti akselinsa ympäri symboloidakseen ajan tuhoavaa vaikutusta ja väkivallan kierteen pysähtymätöntä kulkua.
Hän kysyy hankalia ja antaa inhottavia vastauksia. Arkiset ihmissuhteet rakentuvat alistamiselle ja hyväksikäytölle, mikä toimii kasvualustana yksilöiden hallitsemattomalle raivolle. Kronologian kääntäminen välittää viestin, joka jäisi muutoin kuulematta. Kostaminen on suorin reitti helvettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti