Ohjaus: Jon Favreau
★☆☆☆☆
Amerikkalaisen elokuvan kiinnitykset sarjakuvaan ja videopeleihin ovat jo kaupallisista syistä pitävät, mutta mitään elämää suurempia elämyksiä niiden yhteispelillä ei ole onnistuttu tuottamaan. Ilmaisukeinoiltaan erilaisten tai jopa vastakkaisten taidemuotojen yhdistäminen on hankalaa, koska yhtä ominaispiirrettä korostamalla menettää helposti jostakin muusta.
Esimerkiksi sarjakuvien hahmot ovat naurettavan yksioikoisia lausunta-automaatteja valkokankaan kulisseissa ellei niille täsmennetä arki-ihmisen luonteenpiirteitä, jotka taas saattavat murtaa sarjakuvien huolellisesti luoman kärjistetyn todellisuuden.
Niinpä säyseän varmistelun leima sävyttää erityisesti Marvelin jättiyhtiön lanseeraamista hahmoista muokattuja elokuvasovituksia, joiden tyylillinen skaala vaihtelee Bladen (1998) ja Ghost Riderin (2007) pimeästä gootti-irvistelystä Hulkin (2003) ja Fantastic Fourin (2005) koristeelliseen seikkailufantasiaan.
Kuten näistäkin esimerkeistä käy ilmi, jopa Ang Leen ja Guillermo del Toron kaltaiset nimiohjaajat käyvät nykyisin rahastamassa totista mäiskettä viljelevillä trikkifilmeillä.
Siksi Iron Manin (2008) uskominen kulmikkaana koomikkona verrattain tuntemattoman näyttelijän Jon Favreaun ohjattavaksi herättää epäilyn tuotteen kelvottomuudesta ja toisaalta siitä, ettei ohjaajan ansioilla ole niin väliä näissä läpeensä laskelmoiduissa sesonkipakkauksissa, jotka ovat joka tapauksessa tuottajayhtiöidensä valvomia kertakäyttöluomuksia.
Paha poika parantaa tapansa
Ei Ironman eroa silti mitenkään ratkaisevasti edeltäjistään, hyvässä eikä pahassa. Ainakaan se ei ota itseään liian vakavasti eikä sorru myöskään alamittaiseen huumoriin. Sen juoni toistaa tavanomaisten sarjakuvaelokuvien kliseet vaikeista valinnoista, jotka sen ainutlaatuisilla voimilla varustettu sankari joutuu tekemään vastuullisen välittämisen ja itsekkään piittaamattomuuden vaihtoehdoista.
Tekijöiden yritystä muokata lentävän taisteluhaarniskan keksivästä renttumaisesta asekauppiaasta (rooliinsa istuva Robert Downey jr.) tarinan varsinaisen rikollisen (kalju Jeff Bridges) kauheaa peilikuvaa voisi melkein kehua, jos asetelmaa vain olisi kehitelty edes yhden kohtauksen verran. Pitkään notkustellaankin ohjussuunnittelijan kaappaavien afgaanien seurassa vuoristossa, soturien valmistautuessa valloittamaan koko Aasian mantereen Tsingis-kaanin esimerkkiä seuraten.
Teinipoikien samastumisen kohteeksi heitetään yllättäen keski-ikäisen miehen häilyvä identiteetti. Heille korvikkeeksi syötetyn laimean romanssin siveellisyys puolestaan sotii pääparin ikää vastaan. Miehistä maailmankuvaa edustavien peltijättiläisten joukossa Gwyneth Paltrown esittämä sihteerikkö näyttää todella säälittävältä.
Lyhyesti sanottuna elokuva kärsii eniten kelvottomasta dramaturgiastaan, jossa ei ole yhtään ainoaa perusteltua tai kuviteltua huippukohtaa. Yksinkertaisena moraliteettina sisältö valuu saumoistaan ja sen pinta tarjoaa vain visuaalisesti lyhytjännitteisiä, tahattoman koomisia väristyksiä.
Esimerkiksi sarjakuvien hahmot ovat naurettavan yksioikoisia lausunta-automaatteja valkokankaan kulisseissa ellei niille täsmennetä arki-ihmisen luonteenpiirteitä, jotka taas saattavat murtaa sarjakuvien huolellisesti luoman kärjistetyn todellisuuden.
Niinpä säyseän varmistelun leima sävyttää erityisesti Marvelin jättiyhtiön lanseeraamista hahmoista muokattuja elokuvasovituksia, joiden tyylillinen skaala vaihtelee Bladen (1998) ja Ghost Riderin (2007) pimeästä gootti-irvistelystä Hulkin (2003) ja Fantastic Fourin (2005) koristeelliseen seikkailufantasiaan.
Kuten näistäkin esimerkeistä käy ilmi, jopa Ang Leen ja Guillermo del Toron kaltaiset nimiohjaajat käyvät nykyisin rahastamassa totista mäiskettä viljelevillä trikkifilmeillä.
Siksi Iron Manin (2008) uskominen kulmikkaana koomikkona verrattain tuntemattoman näyttelijän Jon Favreaun ohjattavaksi herättää epäilyn tuotteen kelvottomuudesta ja toisaalta siitä, ettei ohjaajan ansioilla ole niin väliä näissä läpeensä laskelmoiduissa sesonkipakkauksissa, jotka ovat joka tapauksessa tuottajayhtiöidensä valvomia kertakäyttöluomuksia.
Paha poika parantaa tapansa
Ei Ironman eroa silti mitenkään ratkaisevasti edeltäjistään, hyvässä eikä pahassa. Ainakaan se ei ota itseään liian vakavasti eikä sorru myöskään alamittaiseen huumoriin. Sen juoni toistaa tavanomaisten sarjakuvaelokuvien kliseet vaikeista valinnoista, jotka sen ainutlaatuisilla voimilla varustettu sankari joutuu tekemään vastuullisen välittämisen ja itsekkään piittaamattomuuden vaihtoehdoista.
Tekijöiden yritystä muokata lentävän taisteluhaarniskan keksivästä renttumaisesta asekauppiaasta (rooliinsa istuva Robert Downey jr.) tarinan varsinaisen rikollisen (kalju Jeff Bridges) kauheaa peilikuvaa voisi melkein kehua, jos asetelmaa vain olisi kehitelty edes yhden kohtauksen verran. Pitkään notkustellaankin ohjussuunnittelijan kaappaavien afgaanien seurassa vuoristossa, soturien valmistautuessa valloittamaan koko Aasian mantereen Tsingis-kaanin esimerkkiä seuraten.
Teinipoikien samastumisen kohteeksi heitetään yllättäen keski-ikäisen miehen häilyvä identiteetti. Heille korvikkeeksi syötetyn laimean romanssin siveellisyys puolestaan sotii pääparin ikää vastaan. Miehistä maailmankuvaa edustavien peltijättiläisten joukossa Gwyneth Paltrown esittämä sihteerikkö näyttää todella säälittävältä.
Lyhyesti sanottuna elokuva kärsii eniten kelvottomasta dramaturgiastaan, jossa ei ole yhtään ainoaa perusteltua tai kuviteltua huippukohtaa. Yksinkertaisena moraliteettina sisältö valuu saumoistaan ja sen pinta tarjoaa vain visuaalisesti lyhytjännitteisiä, tahattoman koomisia väristyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti