Ohjaus: Clint Eastwood
★★★☆☆
Clint Eastwoodin parhaissa ohjaustöissä puretaan amerikkalaisen elämänmuodon katteettomiksi osoittautuvia myyttejä. Ruoskassa (1973) pikkukaupungin mukavat asukkaat paljastuvat selkärangattomiksi pelkureiksi, Armottomassa (1992) valokeilaan piirtyy asesankaruuden lohduttomuus ja Million Dollar Babyssä (2004) moukaroidaan esiin urheilumenestyksen kääntöpuoli.
Nyt käsittelyssä on amerikkalainen legenda vailla vertaa: sotasankaruus. Motiiveja aihepiirin tutkimiselle ohjaajan viimeisimmän aallonharjan korkeimmalla laineella sopii etsiä ainakin kahdesta suunnasta, joista todennäköisesti kummatkin ovat yhtä ratkaisevia.
76-vuotiaalla Eastwoodilla kesti kohtuuttoman pitkään tulla tunnustetuksi myös arvostettavana elokuvaohjaajana. Viimeistään edellä mainittu antiwestern nosti Eastwoodin amerikkalaisten monumenttien joukkoon, josta viimeksi poistui kuoleman käden pyyhkäisemänä Robert Altman. Voi siis perustellusti uskoa, että suuri kansallinen aihe kävi jo mahdottomaksi väistää ikääntyneen ohjaajan muutoin massiivisella uralla, jolla aktiivivuosia ei aivan tuhottomasti voi enää olla.
Toinen tärkeä syy sotaelokuvan tekoon lienee Irakissa jatkuvat taistelut, joiden rauhanomainen päätepiste siintää yhä kauempana horisontissa. Motiivi saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta tarkempi pohdinta tämän elokuvan julkisuudenhallintaan liittyvästä tematiikasta poistanee suurimmat epäilyt.
Valokuva, joka muutti kaiken
Ohjaustyö perustuu toisen maailmansodan kenties kuuluisimpaan valokuvaan Iwo Jiman saarelta, jonka huipulle viisi amerikkalaissotilasta ja laivaston lääkintämies pystyttivät Yhdysvaltojen lipun helmikuussa 1945. Hetken tallensi valokuvaaja Joe Rosenthal, joka tuoreeltaan arveli ikuistuksen epäonnistuneen: kasvot eivät näkyneet.
Tästä amerikkalaisen voittokulun ikoniksi muodostuneesta tapahtumasta Eastwood on ohjannut kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen, Isiemme liput (2006), kertoo yhdysvaltalaissotilaiden näkemykset ennen ja jälkeen kuvan ottamisen. Ensi vuonna teattereihin saapuva Kirjeitä Iwo Jimasta (2007) hahmottaa samat tapahtumat saarta puolustaneiden japanilaisten silmin - japaninkielisenä filminä!
Sankaruudelle painettavat leimat
Kuten tuplaprojektin kaksi puolta antavat ymmärtää, kyse ei ole sisäpoliittisiin tarpeisiin venytetystä ryhtiliikkeestä tai tuen osoittamisesta uhmakkaalle nykyimperialismille, päinvastoin. Kokonaisuuden ensimmäinen, itsenäinen puolisko vertailee sankaruudelle painettavia leimoja, kun taisteluihin uupunut maa saa ponnistelujensa symboliksi poliittisen johdon kaipaaman piristysruiskeen.
Lipun pystyttäjät lennätetään hurrattuina esikuvina eturintamalta kotijoukkoihin myymään valtion obligaatioita kansalle sotatoimien rahoittamiseksi. Johtajille merkityksellistä on vain vireän talouden mahdollistama taistelukoneiston pyörittäminen, vaikka kuuluisa kuva paljastuu heti kättelyssä osittain lavastetuksi. Tämän tosiasian peittely selitetään parhain päin, eikä Irakin entisen johtajan Saddam Husseinin patsaan kaatamisvideota tarvitse sen kummemmin painottaa.
Elokuva seuraa pateettisen, nykyisyyteen sijoittuvan kehyskertomuksen kautta historiallisia tapahtumia merijalkaväen raivatessa tietään kohti tärkeän saaren korkeinta huippua. Näkökulmaa syventää rinnakkaiskuvaus kotirintamalla käytävästä laskelmoidusta kaupankäynnistä, jota karuselliin joutunut intiaanitaustainen mies vieroksuu.
Hänen hahmonsa kautta Eastwood vetää johtopäätöksensä sankaruuden ulottuvuuksista, joihin keinotteleva poliittinen eliitti lyö stigmat uhrimielestä ja kuoleman jalostavuudesta. Keskeistä luotisateessa ei ole kuitenkaan isänmaa, ohjaaja linjaa, vaan vieressä olevan toverin selustan turvaaminen.
Kiirettömyys ennen kaikkea
Isiemme liput kärsii sekä henkilöhahmojen paperisuudesta että aikaisemman toistosta. Filmin tuottajana toimivan Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanista (1998) muistuttavat paitsi filtteroitu värimaailma ja tarinan rakenne, myös tunnistettava näyttelijävalinta. Yksi toinen roolitus intiaanikysymyksen ohella vie ajatukset John Woon Windtalkersiin (2001) eikä tämäkään ole hyvä asia.
Mitä pidemmälle teos kuitenkin etenee, sitä selvemmin elokuvan kiireetön kypsyys myös ilmenee. Kankeana ja vetistelevänä avautuva katsaus täsmentyy hiljalleen unohdettujen menetysten runoelmaksi filmin pureutuessa menneisyyden epävirallisiin totuuksiin.
Eastwood toki kertoo voittajien historiaa, mutta menestyksen viitta sisältää enemmän villaisella painettua murhetta kuin voi aavistaakaan. Tämän paljaan ytimen Eastwood peittelee sentimentaalisin vedoin.
Nyt käsittelyssä on amerikkalainen legenda vailla vertaa: sotasankaruus. Motiiveja aihepiirin tutkimiselle ohjaajan viimeisimmän aallonharjan korkeimmalla laineella sopii etsiä ainakin kahdesta suunnasta, joista todennäköisesti kummatkin ovat yhtä ratkaisevia.
76-vuotiaalla Eastwoodilla kesti kohtuuttoman pitkään tulla tunnustetuksi myös arvostettavana elokuvaohjaajana. Viimeistään edellä mainittu antiwestern nosti Eastwoodin amerikkalaisten monumenttien joukkoon, josta viimeksi poistui kuoleman käden pyyhkäisemänä Robert Altman. Voi siis perustellusti uskoa, että suuri kansallinen aihe kävi jo mahdottomaksi väistää ikääntyneen ohjaajan muutoin massiivisella uralla, jolla aktiivivuosia ei aivan tuhottomasti voi enää olla.
Toinen tärkeä syy sotaelokuvan tekoon lienee Irakissa jatkuvat taistelut, joiden rauhanomainen päätepiste siintää yhä kauempana horisontissa. Motiivi saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta tarkempi pohdinta tämän elokuvan julkisuudenhallintaan liittyvästä tematiikasta poistanee suurimmat epäilyt.
Valokuva, joka muutti kaiken
Ohjaustyö perustuu toisen maailmansodan kenties kuuluisimpaan valokuvaan Iwo Jiman saarelta, jonka huipulle viisi amerikkalaissotilasta ja laivaston lääkintämies pystyttivät Yhdysvaltojen lipun helmikuussa 1945. Hetken tallensi valokuvaaja Joe Rosenthal, joka tuoreeltaan arveli ikuistuksen epäonnistuneen: kasvot eivät näkyneet.
Tästä amerikkalaisen voittokulun ikoniksi muodostuneesta tapahtumasta Eastwood on ohjannut kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen, Isiemme liput (2006), kertoo yhdysvaltalaissotilaiden näkemykset ennen ja jälkeen kuvan ottamisen. Ensi vuonna teattereihin saapuva Kirjeitä Iwo Jimasta (2007) hahmottaa samat tapahtumat saarta puolustaneiden japanilaisten silmin - japaninkielisenä filminä!
Sankaruudelle painettavat leimat
Kuten tuplaprojektin kaksi puolta antavat ymmärtää, kyse ei ole sisäpoliittisiin tarpeisiin venytetystä ryhtiliikkeestä tai tuen osoittamisesta uhmakkaalle nykyimperialismille, päinvastoin. Kokonaisuuden ensimmäinen, itsenäinen puolisko vertailee sankaruudelle painettavia leimoja, kun taisteluihin uupunut maa saa ponnistelujensa symboliksi poliittisen johdon kaipaaman piristysruiskeen.
Lipun pystyttäjät lennätetään hurrattuina esikuvina eturintamalta kotijoukkoihin myymään valtion obligaatioita kansalle sotatoimien rahoittamiseksi. Johtajille merkityksellistä on vain vireän talouden mahdollistama taistelukoneiston pyörittäminen, vaikka kuuluisa kuva paljastuu heti kättelyssä osittain lavastetuksi. Tämän tosiasian peittely selitetään parhain päin, eikä Irakin entisen johtajan Saddam Husseinin patsaan kaatamisvideota tarvitse sen kummemmin painottaa.
Elokuva seuraa pateettisen, nykyisyyteen sijoittuvan kehyskertomuksen kautta historiallisia tapahtumia merijalkaväen raivatessa tietään kohti tärkeän saaren korkeinta huippua. Näkökulmaa syventää rinnakkaiskuvaus kotirintamalla käytävästä laskelmoidusta kaupankäynnistä, jota karuselliin joutunut intiaanitaustainen mies vieroksuu.
Hänen hahmonsa kautta Eastwood vetää johtopäätöksensä sankaruuden ulottuvuuksista, joihin keinotteleva poliittinen eliitti lyö stigmat uhrimielestä ja kuoleman jalostavuudesta. Keskeistä luotisateessa ei ole kuitenkaan isänmaa, ohjaaja linjaa, vaan vieressä olevan toverin selustan turvaaminen.
Kiirettömyys ennen kaikkea
Isiemme liput kärsii sekä henkilöhahmojen paperisuudesta että aikaisemman toistosta. Filmin tuottajana toimivan Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanista (1998) muistuttavat paitsi filtteroitu värimaailma ja tarinan rakenne, myös tunnistettava näyttelijävalinta. Yksi toinen roolitus intiaanikysymyksen ohella vie ajatukset John Woon Windtalkersiin (2001) eikä tämäkään ole hyvä asia.
Mitä pidemmälle teos kuitenkin etenee, sitä selvemmin elokuvan kiireetön kypsyys myös ilmenee. Kankeana ja vetistelevänä avautuva katsaus täsmentyy hiljalleen unohdettujen menetysten runoelmaksi filmin pureutuessa menneisyyden epävirallisiin totuuksiin.
Eastwood toki kertoo voittajien historiaa, mutta menestyksen viitta sisältää enemmän villaisella painettua murhetta kuin voi aavistaakaan. Tämän paljaan ytimen Eastwood peittelee sentimentaalisin vedoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti