Ohjaus: Emanuele Crialese
★★★☆☆
Italialaiset ovat odottaneet piristysruisketta valjulle nykyelokuvalleen yhtä kauan kuin saksalaiset, eikä tilanne voi olla masentamatta Federico Fellinin, Pier Paolo Pasolinin ja vastikään menehtyneen Michelangelo Antonionin jälkipolvia.
Saksalaisten ankeuteen Florian Henckel von Donnersmarck antoikin toivoa Itä-Saksan valvontakoneiston toimintaa tutkineella esikoisteoksellaan Muiden elämä(2006), joka katsottiin tekovuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi.Emanuele Crialesen Kultainen portti (2006) palkittiin puolestaan arvostetuilla Venetsian elokuvajuhlilla Hopeisella leijonalla, mutta sekin kunnianosoitus lienee annettu enemmän tulevaisuuden takuuksi kuin nykyisistä ansioista.
Kultainen portti on kaksijakoinen ohjaustyö, vaikka sen yksittäisissä hetkissä ja oivalluksissa huomaa sekä voimakasta esteettistä silmää että perinteen ja absurdin tajua. Nämäkään osiot eivät silti nosta kokonaisuutta vallan mahdottomasti keskitason yläpuolelle, sillä teeman käsittelyltään teos jää luvattoman laimeaksi.
Joka tapauksessa Emanuele Crialese osoittaa kolmannella elokuvallaan sen, että myös äärimmäisen rikkaan filmiperinnön omaavasta Italiasta voi nykyisin tulla teoksia, jotka eivät ole ylikansallisten yhteistyötuotantojen uuvuttamaa euromössöä.
Vuosisadan takainen siirtolaisuus
Kultainen portti käynnistyy erinomaisen vangitsevalla ja havainnollisella otoksella kahden miehen kasvoista heidän kantaessaan suussaan kivenmurikoita ja kavutessaan muhkuraista mäkeä eteenpäin.
Vähitellen maisema avartuu ympäröivään maastoon ja katsoja havaitsee kaksikon kapuavan loppumattomalta kivimereltä näyttävää vuorenrinnettä kohti sen huippua ja kutistuvan neulanpään kokoiseksi ("Maasta sinä olet tullut..."). Laella isä ja poika rukoilevat jumalallista johdatusta maanpäälliselle ahdingolleen pyytäen opastavaa merkkiä valtameren taakse suuntautuvalle suunnitelmalleen.
Emanuele Crialesen tarkkoja vuosilukuja tarkoituksella välttävä, yleisiin syihin kurkottava elokuva sijoittuu siis aikaan, jolloin taikaesineillä, uskolla ja kaukaisten satumaiden vetovoimalla oli vielä kansakuntia liikuttavaa imua.
Lännessä rohkeita saapujia odottavat jättiläismäiset porkkanat ja kanat sekä maitovirrat, joissa päähenkilöt tuon tuostakin unelmissaan polskivat. Nälkä, puute, vainot ja kuivuus olivat varmasti vuosisadan takaisen Amerikkaan suuntautuneen suuren siirtolaisaallon tärkeitä pontimia, mutta ohjaajan mukaan ei voi myöskään sivuuttaa vapaasti leijailemaan päässeiden pilvilinnojen merkitystä.
Miljoonat ihmiset hakivat parempaa elämää ollen valmiita hylkäämään juurensa, sukunsa ja vanhan elinpiirinsä pelkän kuvitelman ajamina.
Ryysyläisromantiikkaa
Ihmisjoukkojen laivaaminen mantereelta toiselle oli myös keinottelijoiden kulta-aikaa. Tunku uuteen maailmaan antoi tilaisuuksia välistävedolle ja kiristykselle meren molemmin puolin, ja varsinkin yksinäisen naisen piti turvautua vippaskonsteihin selviytyäkseen.
Todellisuus lienee silti ollut huomattavasti ankarampi kuin elokuva antaa ymmärtää eikä ryysyläisromantiikkakaan ole ohjaustyöstä kaukana.
Aluksen irtauduttua satamasta nelihenkisen perheen läheisyyteen tunkeutuu englantilainen hienostonainen, joka käyttää viehätysvoimaansa varmistakseen maihinnousunsa.
Yhdysvaltoihin nimittäin kelpuutettiin ainakin tuossa vaiheessa vain avioliitossa elävät naiset, joten hänen vaihtoehdoikseen siivilöityvät kiltti keppikerjäläinen ja liepeillä hännystelevät kiilusilmäiset liikemiehet.
Toden ja kuvitelman kohtaaminen
Fellinin suuntaan kumartavat fantasiaepisodit ja maalaukselliset tuokiokuvat tuovat niukkaan juoneen puntaroitavaa, mutta sanottavan soisi ulottuvan myös maanpäällisen paratiisin sudenloukkuihin.
Tiukasti matkantekoon rajoittuva tarina kaipaisi ummet ja lammet lupaavien ihanuuksien vastapainoksi terävämmin määränpään synkkään puoleen paneutuvaa näkökulmaa, sillä monille matkalaisille lännen puutarha merkitsi pakkoavioliittoja, nöyryyttämistä ja vielä suurempaa kurjuutta.
Ohjaaja pysyttelee näin ollen siirtolaishistorian ruusunpunaisella laidalla, jolla unelmoivia kiusalliset, mutta yksilön voimilla poistettavat ohdakkeet satunnaisesti pistelevät. Paradoksaalisesti elokuva loppuu juuri siinä vaiheessa, kun aihepiiri alkaa kosketella toden ja kuvitelman ikäväksikin osoittautunutta yhteentörmäystä.
Näin sentimentaalinen Emanuele Crialese osoittaa kunnioituksensa tulevaisuudenuskoisille esi-isilleen.
Kultainen portti on kaksijakoinen ohjaustyö, vaikka sen yksittäisissä hetkissä ja oivalluksissa huomaa sekä voimakasta esteettistä silmää että perinteen ja absurdin tajua. Nämäkään osiot eivät silti nosta kokonaisuutta vallan mahdottomasti keskitason yläpuolelle, sillä teeman käsittelyltään teos jää luvattoman laimeaksi.
Joka tapauksessa Emanuele Crialese osoittaa kolmannella elokuvallaan sen, että myös äärimmäisen rikkaan filmiperinnön omaavasta Italiasta voi nykyisin tulla teoksia, jotka eivät ole ylikansallisten yhteistyötuotantojen uuvuttamaa euromössöä.
Vuosisadan takainen siirtolaisuus
Kultainen portti käynnistyy erinomaisen vangitsevalla ja havainnollisella otoksella kahden miehen kasvoista heidän kantaessaan suussaan kivenmurikoita ja kavutessaan muhkuraista mäkeä eteenpäin.
Vähitellen maisema avartuu ympäröivään maastoon ja katsoja havaitsee kaksikon kapuavan loppumattomalta kivimereltä näyttävää vuorenrinnettä kohti sen huippua ja kutistuvan neulanpään kokoiseksi ("Maasta sinä olet tullut..."). Laella isä ja poika rukoilevat jumalallista johdatusta maanpäälliselle ahdingolleen pyytäen opastavaa merkkiä valtameren taakse suuntautuvalle suunnitelmalleen.
Emanuele Crialesen tarkkoja vuosilukuja tarkoituksella välttävä, yleisiin syihin kurkottava elokuva sijoittuu siis aikaan, jolloin taikaesineillä, uskolla ja kaukaisten satumaiden vetovoimalla oli vielä kansakuntia liikuttavaa imua.
Lännessä rohkeita saapujia odottavat jättiläismäiset porkkanat ja kanat sekä maitovirrat, joissa päähenkilöt tuon tuostakin unelmissaan polskivat. Nälkä, puute, vainot ja kuivuus olivat varmasti vuosisadan takaisen Amerikkaan suuntautuneen suuren siirtolaisaallon tärkeitä pontimia, mutta ohjaajan mukaan ei voi myöskään sivuuttaa vapaasti leijailemaan päässeiden pilvilinnojen merkitystä.
Miljoonat ihmiset hakivat parempaa elämää ollen valmiita hylkäämään juurensa, sukunsa ja vanhan elinpiirinsä pelkän kuvitelman ajamina.
Ryysyläisromantiikkaa
Ihmisjoukkojen laivaaminen mantereelta toiselle oli myös keinottelijoiden kulta-aikaa. Tunku uuteen maailmaan antoi tilaisuuksia välistävedolle ja kiristykselle meren molemmin puolin, ja varsinkin yksinäisen naisen piti turvautua vippaskonsteihin selviytyäkseen.
Todellisuus lienee silti ollut huomattavasti ankarampi kuin elokuva antaa ymmärtää eikä ryysyläisromantiikkakaan ole ohjaustyöstä kaukana.
Aluksen irtauduttua satamasta nelihenkisen perheen läheisyyteen tunkeutuu englantilainen hienostonainen, joka käyttää viehätysvoimaansa varmistakseen maihinnousunsa.
Yhdysvaltoihin nimittäin kelpuutettiin ainakin tuossa vaiheessa vain avioliitossa elävät naiset, joten hänen vaihtoehdoikseen siivilöityvät kiltti keppikerjäläinen ja liepeillä hännystelevät kiilusilmäiset liikemiehet.
Toden ja kuvitelman kohtaaminen
Fellinin suuntaan kumartavat fantasiaepisodit ja maalaukselliset tuokiokuvat tuovat niukkaan juoneen puntaroitavaa, mutta sanottavan soisi ulottuvan myös maanpäällisen paratiisin sudenloukkuihin.
Tiukasti matkantekoon rajoittuva tarina kaipaisi ummet ja lammet lupaavien ihanuuksien vastapainoksi terävämmin määränpään synkkään puoleen paneutuvaa näkökulmaa, sillä monille matkalaisille lännen puutarha merkitsi pakkoavioliittoja, nöyryyttämistä ja vielä suurempaa kurjuutta.
Ohjaaja pysyttelee näin ollen siirtolaishistorian ruusunpunaisella laidalla, jolla unelmoivia kiusalliset, mutta yksilön voimilla poistettavat ohdakkeet satunnaisesti pistelevät. Paradoksaalisesti elokuva loppuu juuri siinä vaiheessa, kun aihepiiri alkaa kosketella toden ja kuvitelman ikäväksikin osoittautunutta yhteentörmäystä.
Näin sentimentaalinen Emanuele Crialese osoittaa kunnioituksensa tulevaisuudenuskoisille esi-isilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti