Ohjaus: Francis Ford Coppola
★★★★☆
Jo 1970-luvun alkupuolella kolmekymppinen Francis Ford Coppola tiedettiin uuden amerikkalaiselokuvan ihmelapseksi hänen voitettuaan Oscarin käsikirjoituksestaan Franklin J. Schaffnerin suurmiesmuotokuvaan Panssarikenraali Patton (1970).
Roger Cormanin tallissa kannuksensa hankkinut ohjaaja perusti samoihin aikoihin riippumattoman tuotantoyhtiön kollegansa George Lucasin kanssa ja alkoi muokata elokuvasovitusta Mario Puzon tuoreehkosta mafiaromaanista.
Kummisetä (1972) on tyylillisesti lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaperinnettä. Toimintaa tärkeämpiä ovat hiljaiset hetket, purkauksia edeltävät tuokiot ja henkilöiden paljon puhuvat katseet, joiden takana myrskyää tunteiden koko kirjo.
Nimenomaan tässä mielessä Coppola eroaa Cormanin kerhon toisesta ansioituneesta mafiakuvaajasta, Martin Scorsesesta, vaikka kummankin eepoksissa väkivalta ryöpsähtää äkillisesti ja voimallisesti. Coppolalla väkivallan uhka ei ole alituinen, koska rikos ja rangaistus ei ole hänelle merkitsevää. Ote on lyyrisen romanttinen, missä on myös heikkoutensa.
Kummisedän toki löytää kaikista rikoselokuvien paremmuutta arvioivien listausten kärkipäästä, mutta siitä puuttuvat melkein kokonaan gangsterieepoksille tavanomaiset jännittävät yhteenotot. Teosta kannattaakin lähestyä sukukronikkana velvollisuuden ja toiveiden sovittamattomista ristiriidoista sekä laveana kuvauksena rikollisuudesta elämäntapana ja ammattina.
Roolihenkilöiden keskustelut huumekaupoista tai vihollisten eliminoimisesta käydään asiallisesti, kuten keiden tahansa liikemiesten viikkokokouksessa.
Vallan siirtyminen sukupolvelta toiselle ja yleisluontoisemmin vanhan maailman väistyminen uuden tieltä muodostaa ensimmäisen Kummisetä-elokuvan aiheen. Sodasta palannut Michael suunnittelee kunniallisen kansalaisen lainmukaista elämää, mutta mitä kovemmin suvun vesa pyristelee irti perheestään sitä tiukemmin sen vaateliaat lonkerot häneen tarttuvat.
Roger Cormanin tallissa kannuksensa hankkinut ohjaaja perusti samoihin aikoihin riippumattoman tuotantoyhtiön kollegansa George Lucasin kanssa ja alkoi muokata elokuvasovitusta Mario Puzon tuoreehkosta mafiaromaanista.
Kummisetä (1972) on tyylillisesti lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaperinnettä. Toimintaa tärkeämpiä ovat hiljaiset hetket, purkauksia edeltävät tuokiot ja henkilöiden paljon puhuvat katseet, joiden takana myrskyää tunteiden koko kirjo.
Nimenomaan tässä mielessä Coppola eroaa Cormanin kerhon toisesta ansioituneesta mafiakuvaajasta, Martin Scorsesesta, vaikka kummankin eepoksissa väkivalta ryöpsähtää äkillisesti ja voimallisesti. Coppolalla väkivallan uhka ei ole alituinen, koska rikos ja rangaistus ei ole hänelle merkitsevää. Ote on lyyrisen romanttinen, missä on myös heikkoutensa.
Kummisedän toki löytää kaikista rikoselokuvien paremmuutta arvioivien listausten kärkipäästä, mutta siitä puuttuvat melkein kokonaan gangsterieepoksille tavanomaiset jännittävät yhteenotot. Teosta kannattaakin lähestyä sukukronikkana velvollisuuden ja toiveiden sovittamattomista ristiriidoista sekä laveana kuvauksena rikollisuudesta elämäntapana ja ammattina.
Roolihenkilöiden keskustelut huumekaupoista tai vihollisten eliminoimisesta käydään asiallisesti, kuten keiden tahansa liikemiesten viikkokokouksessa.
Vallan siirtyminen sukupolvelta toiselle ja yleisluontoisemmin vanhan maailman väistyminen uuden tieltä muodostaa ensimmäisen Kummisetä-elokuvan aiheen. Sodasta palannut Michael suunnittelee kunniallisen kansalaisen lainmukaista elämää, mutta mitä kovemmin suvun vesa pyristelee irti perheestään sitä tiukemmin sen vaateliaat lonkerot häneen tarttuvat.
Teemaksi voi kiteyttää veren velvoittavuuden ja sen, kuinka ympäristö muokkaa ihmisestä kaltaisensa. Lopussa Michael ja hänen vaimonsa Kay luovat silmäyksen toisiinsa ja Coppola sulkee oven myös symbolisesti kerran toivotun ja yhä olevan väliltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti