Ohjaus: Marc Forster
★★★★☆
Amerikkalaisen tuotantojärjestelmän selättäminen edellyttää kokeneiltakin elokuvantekijöiltä lujaa tahtoa ja kovaa itsekuria. Tuntemattomina kasvoina Milo Addica ja Will Rokos joutuivat taistelemaan vielä tiukemmin saadakseen takamaiden rasistista kyräilyä kartoittavan, kenellekään kumartamattoman käsikirjoituksensa filmatuksi haluamassaan muodossa.
Tiettävästi muun muassa Oliver Stone vaati pehmennyksiä rankkaan tarinaan, mutta lopulta Marc Forster osoittautui tarpeeksi taipumattomaksi ohjaajaksi puimaan amerikkalaisen syrjäseudun hiljaista hysteriaa.
Monster´s Ball (2001) on Sveitsissä syntyneen, mutta Yhdysvalloissa jo vuosia työskennelleen ohjaajan häkellyttävä muotokuva ahdistavan ympäristön alasajamista ihmisistä, jotka rimpuilevat irti menneisyytensä kahleista. Perittyä vihaa tihkuvan atmosfäärin hehkussa valkoinen mies ja musta nainen hakevat lohtua puudutukseensa ja pakottavat toisensa vastentahtoiseen muutokseen. Juonen selkärankana on kaksi traagista kuolemantapausta, joiden rumuutta korostaa nuivien vanhempien katkeroitunut suhde lapsiinsa.
Silti Forster uskaltaa luottaa katsojien oivalluskykyyn ja hukuttaa humaanin sanomansa kuviin, ilmeisiin ja hiljaisuuteen, vaatien yleisöään avaamaan lukon järjen lisäksi myös sydämeensä.
Jonkun mitättömämmän ohjaajan alaisuudessa kohtuutonta epäonnea sisältävästä teoksesta olisi saattanut tulla pelkkä ylitsevuotava melodraama, mutta asiantuntevissa käsissä moraliteetista muotoutuu sanomattomilla tunteilla muovailtu hikinen runoelma inhimillisyyden heräämisestä ja takalukkoon jumiutuneen miehen vähittäisestä kasvusta vastuuseen.
Vilpittömästi ihmiseen uskova, syvältä kouraiseva teos säilyttää malttinsa aina katkeruuden ja toivon voimasuhteita punnitsevaan päätökseensä. En ole nähnyt toista elokuvaa eläessäni, jossa eilisen menetykset ja huomisen odotukset tiivistyvät yhdessä ainoassa kohtauksessa keskinäisen luottamuksen julistukseksi, vaikka päähenkilöt syövät vain jäätelöä.
Tiettävästi muun muassa Oliver Stone vaati pehmennyksiä rankkaan tarinaan, mutta lopulta Marc Forster osoittautui tarpeeksi taipumattomaksi ohjaajaksi puimaan amerikkalaisen syrjäseudun hiljaista hysteriaa.
Monster´s Ball (2001) on Sveitsissä syntyneen, mutta Yhdysvalloissa jo vuosia työskennelleen ohjaajan häkellyttävä muotokuva ahdistavan ympäristön alasajamista ihmisistä, jotka rimpuilevat irti menneisyytensä kahleista. Perittyä vihaa tihkuvan atmosfäärin hehkussa valkoinen mies ja musta nainen hakevat lohtua puudutukseensa ja pakottavat toisensa vastentahtoiseen muutokseen. Juonen selkärankana on kaksi traagista kuolemantapausta, joiden rumuutta korostaa nuivien vanhempien katkeroitunut suhde lapsiinsa.
Silti Forster uskaltaa luottaa katsojien oivalluskykyyn ja hukuttaa humaanin sanomansa kuviin, ilmeisiin ja hiljaisuuteen, vaatien yleisöään avaamaan lukon järjen lisäksi myös sydämeensä.
Jonkun mitättömämmän ohjaajan alaisuudessa kohtuutonta epäonnea sisältävästä teoksesta olisi saattanut tulla pelkkä ylitsevuotava melodraama, mutta asiantuntevissa käsissä moraliteetista muotoutuu sanomattomilla tunteilla muovailtu hikinen runoelma inhimillisyyden heräämisestä ja takalukkoon jumiutuneen miehen vähittäisestä kasvusta vastuuseen.
Vilpittömästi ihmiseen uskova, syvältä kouraiseva teos säilyttää malttinsa aina katkeruuden ja toivon voimasuhteita punnitsevaan päätökseensä. En ole nähnyt toista elokuvaa eläessäni, jossa eilisen menetykset ja huomisen odotukset tiivistyvät yhdessä ainoassa kohtauksessa keskinäisen luottamuksen julistukseksi, vaikka päähenkilöt syövät vain jäätelöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti