Harjunpää ja pahan pappi (2010)

Ohjaus: Olli Saarela

★☆☆☆☆ 

Ulkoisesti ottaen Harjunpää ja pahan pappi (2010) on toistaiseksi kalsein kotimainen yritys matkia suuren maailman väkivallalla ruuditettua kaupunkikeskeistä rikoselokuvaa, jossa täyteen kansoitetun metropolin pimeys laskee pelottavia varjojaan pahan pauloissa kurjistuvien korttelikujien ylle. Meille lajityyppi ei ole koskaan oikein juurtunut, koska meidän (henkisestäkin) maisemastamme puuttuvat suurkaupunkien keskeiset tunnusmerkit. Niiden jäljittely sellaisenaan vaikuttaa heti teennäiseltä.

Reijo Mäen dekkareihin pohjautuvissa Aleksi Mäkelän ohjaamissa Jussi Vares -törttöilyissä kerrontaa sovitellaankin jonnekin Quentin Tarantinon ja Guy Ritchien velmuilevaan välimaastoon, jossa rellestävät retkut, halukkaat hupakot ja pääjehuna lupsakas lättähattu turisevat tylsinä tahoillaan. Niille jonkinlaiseksi haastajaksi suunnatussa JP Siilin harvinaislaatuisessa rikosfilmissä Blackout (2008) sairaalamiljöötä hyödynnetään kohtalaisesti, mutta sisällöllisesti tulos oli yhtä onneton kuin kilpailijoillakin.

Kun nyt sitten ailahtelevan Olli Saarelan käsiin on päätynyt arvostetuimpiin kotimaisiin rikoskirjailijoihin lukeutuvan, entisen poliisin Matti Yrjänä Joensuun luoma konstaapelihahmo, ainakin ensisijaisesti filmiversiolta odottaa nähtyä realistisempaa ammattikuvausta, jonka merkitystä lajiuskottavuuden kannalta itse kirjailijakin on julkisuudessa esiintyessään usein tähdentänyt.

Yksityinen helvetti

Kuvaannollisestikin vihjailevia toukkia vilisevien alkutekstien viimein häivyttyä nihkeältä digikopiolta tarinan päähenkilön perhettä kohtaa puistattava painajainen, jossa häiritsevä hiippailija iskeytyy vanhemman tyttären kantaan ravintolaillan päätteeksi ja vastusta saadessaan pahoinpitelee hänet hengiltä tyhjällä varastoalueella.

Hautajaisten jälkeen elämä jatkuu, mutta surun murtama Harjunpää menettää otteensa avioliittoonsa ja työhönsä, jossa hän luihun aaveen oloisena puolivirkaheittona herättää huomiota esimiehissään ja huolta nuoressa brunettikollegassaan. He tarvitsisivat kyvykkääksi luonnehditun ylikonstaapelin apua yhä oudommaksi käyvän tapauksen selvittämisessä.

Yksityishelvetin rinnalla käsikirjoittaja Leo Viirret näet kuljettaa toista, viimeistä tuulahdusta myöten hölynpölynä laskeutuvaa metromurhasarjaa. Raamatun lauseita toistava, traumatisoinut tappaja liimautuu karmaisevan lähelle uskossaan varmaa poliisin puolisoa.

Välttävä koossa pysyminen hamppariksi valahtamaisillaan olevalta Harjunpäältä onnistuu vain vihan voimistamalla energialla, jonka menetyksen karaisema koukku aikoo kohdistaa vankilasta kohdakkoin vapautuvaan nuorisokriminaaliin.

Vertailukohde televisiossa

Urbaania tunnelmaa öisen Helsingin kehäliittymistä ja siitä vaivaisesta maanalaisesta metrolinjasta poimiva elokuva muistuttaa kansainvälisyyden kaipuussaan televisiossa parhaillaan pyörivää maanantaisarjaa Alamaailma. Tumman yleisilmeen edut kaatuvat kummassakin sisällön surkeaan uskottavuuteen, töksähtelevään vuoropuheluun ja laiskaan näyttelijätyöhön.

Sampo Sarkolan uhkaavasti esittämän psyykkisesti sairaan surmaajan merkillistä käytöstä alleviivataan normaaleissa keskustelutilanteissakin niin karrikoidusti, ettei edes Jumalan armoa valaisevan vaimon uskoisi lähtevän moisen hyypiön kelkkaan.

Lisäksi tekijät profiloivat kostajaa liian ristiriitaisesti. Yhtäältä tämä on Unbreakablen (2000) kutsumuksellista tehtävää suorittava huppupäinen sankaripelastaja, toisaalta vaalealta habitukseltaan ja häiriintyneisyydeltään Punaisen lohikäärmeen (2002) nöyryytettyä identiteettiä paikkaileva Hammaskeiju. Kuten nämäkin esimerkit osoittavat, filmisovitus kalastelee jättisaalista puhtaan fantasiaviihteen alueella.

Kenties suurin yllätys on silti se, ettei maamme taitavimpiin elokuvanäyttelijöihin kuuluva Peter Franzén tunnu saavan mitään otetta sisäisesti pirstaloituneesta hahmostaan, vaan vaeltaa ärisevän murjottajan yksitotisella ilmeellä läpi syviä henkisiä peilailuja vaativan roolinsa. Oikeutetun koston ympärillä yksityisestä yleiseen kurvailevan aiheen teemasta - maailma on raaka, epäoikeudenmukainen paikka - jää käteen pelkkä kutkuttava lupaus, koska paha saa kuitenkin palkkansa.

Näin perusteellisten ongelmien kanssa painiva ohjaaja Olli Saarela laskettelee tympäisevän filminsä loppuun asti tuntematta ilmeisesti mitään henkilökohtaista sidettä projektiinsa.