Fair Game (2010)

Ohjaus: Doug Liman

★★★☆☆ 

Syntynyt syvä epäluottamus valtiokoneiston vilpittömyyteen tarjosi tukuttain vainoharhoja poliittiseen jännityselokuvaan Ronald Reaganin ryhtiliikettä edeltäneenä vuosikymmenenä, jolloin lajin johtavaksi ohjaajaksi ja systeemin kriitikoksi profiloitui amerikkalainen Alan J. Pakula.

Alati kiristyvän, typertyvän ja pinnallistuvan mediapelin saostuttua sittemmin kovan politiikan teon ydinmehuksi voidaan vain harmitella, ettei Hollywoodista edelleenkään löydy monta hänen kaltaistaan kykyä, joista mainittakoon tässä Syrianan (2005) Stephen Gaghan ja rikoselokuviltaan vaivautuessaan Insiderin (1999) Michael Mann.

Ääritilojen tulkitsijat

Suosittuun Jason Bourne -sarjaan Medusan iskussa (2002) linjakkaan visuaalisen tyylin luonut Doug Liman on jäänyt pahasti paitsioon jatko-osat samaa linjaa vetäneen britin Paul Greengrassin rinnalla, ja voi sanoa että vasta nyt hän on kiinni maineensa elvyttämistä ajatellen järkevässä projektissa haahuiltuaan vuosia toistaitoisten käsikirjoittajien latteuksia filmaavana leipäpappina.

Teoksen päärooleihin kiinnitetyt supertähdet, myös näyttelijätaidoiltaan erinomaiset Sean Penn ja Naomi Watts lienevät kuitenkin tärkeimmät syyt, miksi ohjaaja pääsi esittelemään filminsä Cannesin kilpasarjassa viime keväänä.

Heistä Penn on parhaimmillaan äärifyysisissä, takakireissä rooleissa, syntiä tehneinä tai tekemäisillään olevina pingoittuneina miehinä, joilla on muutama ihmisyyden vieteri jengoiltaan. Wattsissa on hauraampaa muttei ollenkaan vähäisempää särkyvyyttä; siksi kai he yhdessä tuottavatkin niin repäisevää jälkeä 21 grammassa (2003) ja Richard Nixonin salamurhassa(2004).

Ongelmallisempia ovat oikeamielisten sankarien tyyppivedokset, tässä tapauksessa poliittisesti aktiivisen Pennin omaa ideologiaa myötäilevät hurskaat hahmot, joita kummallekaan ei ole siunaantunut sentään taakaksi asti. Tositapausta Irakin sodan alkuhämäristä puiva Fair Game (2010) lukeutuu niihin, mutta onneksi se ei ole koko totuus.

Valheita väärällään

Salainen agentti Valerie Plame taisteli CIA:n laskuun laitonta ydinvarustelua vastaan ympäri maailmaa 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun, mutta amerikkalaisten hyökättyä Irakiin peiteroolia vetäneen työmyyrän identiteetti vuodettiin lehdistölle tarkoituksena vaientaa väitetyn uraaninrikastamiskaupan kyseenalaistanut naisen aviomies, joka hallinnon tekaisemia todisteita arvostellakseen kirjoitti huiputuksesta artikkelin New York Timesiin.

Doug Limanin teos tuntuu hiukan jälkijättöiseltä George Bushin jr:n perinnön selvittelyltä, jos mediatapausta lähestyy poliittisen ajankohtaisuuden näkökulmasta. Läksyttävä luennointi puskee hetkittäin yleisönkin turhan ahtaalle paasaavien päiden vuoropuhelussa.

Niinpä Liman sisäistää tarinan johtoajatukseksi eettistä taipumattomuutta tähdentävän aatteellisuuden, jossa painottuu, ettei totuus saa hautautua kovinta ääntä käyttävän huutomyrskyyn tai maailman ylväin demokratia luisua koskemattomina itseään pitävien, Valkoisessa talossa hyörivien oligarkkien armoille. Aviomiehen ja taksikuskin lyhyt keskustelu tiivistää osuvasti asioiden globaalit mittasuhteet.

Ansiokkaaksi Limanin idealistinen realismi nousee valottaessaan lähiönaapuruston tasolla, millaiseen välikäteen peruselämisen puitteiltaan arkinen nelihenkinen perhe ajautuu sen koettaessa ensin suojautua ja sitten vastata vääriin syytöksiin ympäristössä, missä on kansallisen joukkopsykoosin piirteitä.

Valheellisen imperiumin kyynisen vallankäytön armottumuudelle Liman piirtää naturalistiset kehykset, joissa pynttäämättömät todistajat mittaavat oikeustajunsa pulssia, jota useimmilla ei ole lainkaan.