Ohjaus: Ethan ja Joel Coen
★★☆☆☆
Ethan ja Joel Coenin ensimmäinen western on heidän viidestoista elokuvansa kiiteltyjen ohjaustöiden sarjassa. Viime vuosikymmenen harhailut huomioidenkin heidän tuotantonsa hakee yhä vertaistaan uudessa amerikkalaisessa elokuvassa ja olisi vielä komeampi, jos ahkerat veljekset olisivat pitäneet sen harvalukuisempana. Neljännesvuosisadan aikana eurooppalaisten kärkifestivaalien jury-suosikeista ja pienten piirien älykkösankareista on kouliintunut bisneksen logiikan ja itsensä tykö tekemisen huippuosaajia Hollywood-koneiston keulapaikalle.
Alati kokeilunhaluisten ohjaajien valitsema lajityyppi ei yllätä, etenkin kun juttu taas kerran rakentuu jossakin takahikiällä tapahtuvalle rikokselle, josta vastaavilla hamppareilla ei ole selviämisen mahdollisuutta heitä etevämpää virkavaltaa vastaan.
Mutta jos aikaisemmin kyse on ollut siitä, että Coenit ovat ottaneet jonkin lajityypin ja työstäneet siitä jotakin uutta, antaa jo Sietämätöntä julmuutta (2003) ensimmäiset tienviitat sille, että genren kaavat ovat yhtä tärkeitä kuin poikkeavuudet. Heidän länneneepoksensa, toinen ”remakensa”, merkitsee tämän kaupallistuvan kehityskaaren päätä eikä siellä odottavasta aarrearkusta löydy kuin muuan monumentin merkkipaalu.
Yksitasoinen moraali
Kova kuin kivi (2010) perustuu siis Charles Portinin samannimiseen, jo kertaalleen filmattuun romaaniin. Henry Hathawayn ohjausta (1969) määrittelee amerikkalaisen elokuvan ikonin ja fyysisen preesensin peruskallion John Waynen halu monipuolistaa tähtikuvaansa, joka oli rakentunut arveluttavan yksinuottisesti tulkituille perusarvoille niin patrioottisuudesta kuin miehisyydestäkin. Osasuoritus silmäpuolen seriffin roolissa toi näyttelijälle tämän uran ainoan Oscar-palkinnon ”tosimiesten” viimeisessä aallossa ("Patton" George C. Scott oli vuorossa seuraavana vuonna) ennen paranoidisen 1970-luvun valoksia mafiosoista, hulluista, vammautuneista veteraaneista ja yksinhuoltajaisistä.
Vaikka Jeff Bridges viekin hahmon paljon lähemmäs löyhkäävää paskiaista (jonkinlainen Big Lebowskin ”Hepun” ilkeä isoveli) kuin Wayne uskalsi, ohjaajien tulkinta aiheesta ei sanottavammin poikkea aikaisemmasta. Peruskertomusta isänsä menettäneen murkkuikäisen tytön, tämän palkkaaman juopon lainvalvojan sekä rehdin ratsupoliisin yrityksestä tavoittaa surmaaja voi edelleen luonnehtia moraaliltaan ja oikeutetun koston ajatukseltaan yksitasoiseksi. Filmin filosofinen puoli typistyy kiistattoman syyllisen – ja muutaman muunkin – rankaisemiseen.
Tämä on paha puute nimenomaan asenteiltaan vanhakantaiselta tuntuvassa elokuvassa, jossa ei ole lainkaan tilien tasaamista tietyssä mitassa ymmärtävän tyylilajin etuja, kuten vaikkapa Kevin Costnerin hawksilaisessa westernissä Armoton maa (2003), toveruuden ja puolensa pitämisen kauniissa kuvauksessa.
Epäromanttinen länsi
Absurdia ymmärtävien Coenien roistot ovat yleensä rikkauksia ahnehtivia onnenonkijoita, jotka luisuvat kaltevalta pinnalta umpikujaan. Traagisten opportunistien tilalla ovat nyt paatuneet lainsuojattomat. Vastaavasti jahdilla olevia korjataan maailman menoa taivastelevista mietiskelijöistä äkäisiin saalistajiin. Väistämätön törmäyskurssi puoltaa nytkin aseiden laulamaa lopputulosta, mutta kovin totisena ja hengettömänä.
Vasta 14-vuotias Mattie Ross on toki westerneille epätavallinen ilmestys tahtonsa tietävänä aikuislapsena, jonka käskevän neuvokkuuden alle miehenköriläät joutuvat yksi kerrallaan taipumaan. Näsäviisaana, omasta erinomaisuudestaan tietoisena hahmona tämä lienee lähinnäFargon (1996) syöppöä naisseriffiä. Väkevästi karrikoidut henkilöt eivät kuitenkaan kykene peittelemään käsikirjoituksen ohkaisuutta, joten ohjaajille tyypillisen realistisen iskevän väkivallan on pidettävä kokonaisuutta kasassa. Kuoleman kylvössä keskeistä näyttää kaiken aikaa olevan päämäärä, ei varsinainen matka sitä ennen.
Elokuva on siis sisältönsä puolesta sitä, mitä se nimekkeelläänkin lupaa. Silti myyttisen lännen epäromanttinen puoli jää tarinatasoon. Uudisraivaajien onnelaksi ja pienyrittäjien paratiisiksi myöhemmin haaveiltu historia oli hajuista hirttotuomioihin sikolätti, jossa tuomiot jaettiin rahan ja mahdin oikeudella.
Alati kokeilunhaluisten ohjaajien valitsema lajityyppi ei yllätä, etenkin kun juttu taas kerran rakentuu jossakin takahikiällä tapahtuvalle rikokselle, josta vastaavilla hamppareilla ei ole selviämisen mahdollisuutta heitä etevämpää virkavaltaa vastaan.
Mutta jos aikaisemmin kyse on ollut siitä, että Coenit ovat ottaneet jonkin lajityypin ja työstäneet siitä jotakin uutta, antaa jo Sietämätöntä julmuutta (2003) ensimmäiset tienviitat sille, että genren kaavat ovat yhtä tärkeitä kuin poikkeavuudet. Heidän länneneepoksensa, toinen ”remakensa”, merkitsee tämän kaupallistuvan kehityskaaren päätä eikä siellä odottavasta aarrearkusta löydy kuin muuan monumentin merkkipaalu.
Yksitasoinen moraali
Kova kuin kivi (2010) perustuu siis Charles Portinin samannimiseen, jo kertaalleen filmattuun romaaniin. Henry Hathawayn ohjausta (1969) määrittelee amerikkalaisen elokuvan ikonin ja fyysisen preesensin peruskallion John Waynen halu monipuolistaa tähtikuvaansa, joka oli rakentunut arveluttavan yksinuottisesti tulkituille perusarvoille niin patrioottisuudesta kuin miehisyydestäkin. Osasuoritus silmäpuolen seriffin roolissa toi näyttelijälle tämän uran ainoan Oscar-palkinnon ”tosimiesten” viimeisessä aallossa ("Patton" George C. Scott oli vuorossa seuraavana vuonna) ennen paranoidisen 1970-luvun valoksia mafiosoista, hulluista, vammautuneista veteraaneista ja yksinhuoltajaisistä.
Vaikka Jeff Bridges viekin hahmon paljon lähemmäs löyhkäävää paskiaista (jonkinlainen Big Lebowskin ”Hepun” ilkeä isoveli) kuin Wayne uskalsi, ohjaajien tulkinta aiheesta ei sanottavammin poikkea aikaisemmasta. Peruskertomusta isänsä menettäneen murkkuikäisen tytön, tämän palkkaaman juopon lainvalvojan sekä rehdin ratsupoliisin yrityksestä tavoittaa surmaaja voi edelleen luonnehtia moraaliltaan ja oikeutetun koston ajatukseltaan yksitasoiseksi. Filmin filosofinen puoli typistyy kiistattoman syyllisen – ja muutaman muunkin – rankaisemiseen.
Tämä on paha puute nimenomaan asenteiltaan vanhakantaiselta tuntuvassa elokuvassa, jossa ei ole lainkaan tilien tasaamista tietyssä mitassa ymmärtävän tyylilajin etuja, kuten vaikkapa Kevin Costnerin hawksilaisessa westernissä Armoton maa (2003), toveruuden ja puolensa pitämisen kauniissa kuvauksessa.
Epäromanttinen länsi
Absurdia ymmärtävien Coenien roistot ovat yleensä rikkauksia ahnehtivia onnenonkijoita, jotka luisuvat kaltevalta pinnalta umpikujaan. Traagisten opportunistien tilalla ovat nyt paatuneet lainsuojattomat. Vastaavasti jahdilla olevia korjataan maailman menoa taivastelevista mietiskelijöistä äkäisiin saalistajiin. Väistämätön törmäyskurssi puoltaa nytkin aseiden laulamaa lopputulosta, mutta kovin totisena ja hengettömänä.
Vasta 14-vuotias Mattie Ross on toki westerneille epätavallinen ilmestys tahtonsa tietävänä aikuislapsena, jonka käskevän neuvokkuuden alle miehenköriläät joutuvat yksi kerrallaan taipumaan. Näsäviisaana, omasta erinomaisuudestaan tietoisena hahmona tämä lienee lähinnäFargon (1996) syöppöä naisseriffiä. Väkevästi karrikoidut henkilöt eivät kuitenkaan kykene peittelemään käsikirjoituksen ohkaisuutta, joten ohjaajille tyypillisen realistisen iskevän väkivallan on pidettävä kokonaisuutta kasassa. Kuoleman kylvössä keskeistä näyttää kaiken aikaa olevan päämäärä, ei varsinainen matka sitä ennen.
Elokuva on siis sisältönsä puolesta sitä, mitä se nimekkeelläänkin lupaa. Silti myyttisen lännen epäromanttinen puoli jää tarinatasoon. Uudisraivaajien onnelaksi ja pienyrittäjien paratiisiksi myöhemmin haaveiltu historia oli hajuista hirttotuomioihin sikolätti, jossa tuomiot jaettiin rahan ja mahdin oikeudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti