Ohjaus: Taru Mäkelä
★★☆☆☆
Amerikkalaisen elokuvan puolelta tulee mieleen ainakin laulajana paremmin tunnettu Barbra Streisand, joka omissa filmeissään levittelee traumojaan aivan kuin suuri yleisö tahtoisi löytää hänen henkilökohtaisimmat kipupisteensä.
Suomalaisella elokuvaohjaajalla Taru Mäkelällä on hänelläkin runsaasti hampaankolossa, mikäli päätelmiä on välttämättä tehtävä hänen dokumenttinsa nyreistä paljastuksista. Hän keräsi kovasti kiitosta asiallisella mutta lattealla Pikkusisarella (1999).
Kotimaisen elokuvan rahoituksen puolesta usein julkisuudessa puhuva Mäkelä ei ehkä ymmärrä ristiriitaa, joka syntyy hänen suullaan esitetyistä vaatimuksista turvata kotimaisen filmituotannon jatkuvuus valtion varoin ja samalla syytää markkinoille ohjaajan intiimejä pettymyksiä valottavaa materiaalia. Tällöin hän tulee pyytäneeksi tukea kaikenkarvaisille surkutteluille.
Tirkistelykulttuurin luvattuna aikanakaan julkista elokuvataidetta ei soisi käytettävän henkilökohtaisen terapian välineenä, vaikka se kuinka toimisi tekijälle luontevana purkautumisreittinä. Onneksi perusteltujakin syitä dokumentin valmistamiselle löytyy, sillä ohjaajan suku kuuluu suomalaisen elokuvahistorian keskeisiin vaikuttajiin. Sen menneisyys antaa mahdollisuuden luodata koko suomalaisen yhteiskunnan edellistä vuosisataa ja aivan erityisesti porvariluokan osuutta siinä.
Kinosto - suurten haastaja
Ohjaajan isovanhemmat Väinö ja Anna Mäkelä perustivat Kinosto-nimisen elokuvayhtiön 1920-luvulla kokeiltuaan ensin mahdollisuuksiaan muun muassa ravintola-alalla.
Vähätuottoiseksi kokemansa sektorin Mäkelät vaihtoivat sitten elokuvabisnekseen, joka vielä tuolloin tarjosi oivan tilaisuuden koviin ansioihin tai vastaavasti yhtäläisen suuriin tappioihin. Tarkan nenän omaavina kaupparatsuina he nostivat osakkeitaan vuokraamalla ylimääräisiä tilojaan kieltolakia uhmaaville pirtun salamyyjille.
Markkinoilla heillä oli vastassa Risto Orkon Suomi-Filmi ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuus. Edellisen kanssa Väinö Mäkelä koki kitkerimmät taistelunsa päädyttyään hetkeksi jopa kilpailijansa palvelukseen, jolloin Mäkelä ja Orko ottivat yhteen suurmenestykseksi osoittautuneen Siltalan pehtoorin (1934) filmaamisesta. Elokuvan ohjannut Orko vastusti jyrkästi tuotannon aloittamista, tai niin Taru Mäkelä asian ilmaisee.
Hylättyään Suomi-Filmin Väinö Mäkelä luotti sodan melskeissä amerikkalaisen elokuvan, "Warnerin sonnan", mahtiin Orkon saksalaissuuntausta vastaan, mikä koitui Kinoston onnenpotkuksi. Suku vaurastui, firma laajentui ja perilliset saattoivat lopulta istua katettuun pöytään.
Yleisen ja yksityisen suhde
Kiehtovasta aiheesta ja alasta, joka Ilmo Mäkelän sanoilla pelaa ihmisten unelmilla, on saatu aikaan kokonaisuus, jonka keskeinen ongelma on yleisen ja yksityisen vaivalloinen suhde.
Ensimmäisen puoliskonsa aikana dokumentti pohjustaa kuta kuinkin tyydyttävästi Mäkelöiden ponnistelujen liitosta toimintaympäristöönsä. Kertojana toimivan Taru Mäkelän aluksi erikoisina sivunoroina virtaavat latautuneet kommentit läheisistään kasvavat filmin edetessä kokonaiseksi katkeruuden mereksi, jossa tilaa on lähinnä ohjaajan sadatteluille.
Happamuuden syy paikantuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi jo lapsena julistautuneen ohjaajan suvun patriarkaalisesta ja konservatiivisesta kulttuurista, jossa miesten ja naisten roolit olivat eriytyneet ja jossa perheen kuopukselle oli varattuna lähinnä sievän sisustusesineen rooli. Silti Taru Mäkelän nuivuutta ei pysty mitenkään tulkitsemaan yrittäjäsuvun asenteiden analyyttiseksi kritiikiksi, vaan pikemminkin uhmaikäisen lapsen pullikoinniksi.
Hyväksi esimerkiksi käy kohtaus, jossa aikuinen ohjaaja märehtii lapsena kokemaansa nöyryytystä pyllähdettyään toistuvasti takamukselleen jälkikasvun hiihtoleikeissä.
Sama suhteellisuudentajun puute ilmenee suhtautumisessa ulkopuoliseen kritiikkiin. Elokuvajulkaisu Filmihullun pilapiirros saa Mäkelän sapen edelleen kiehumaan, vaikka hän itse kiukuttelee suvulleen monista turhanpäiväisistä asioista.
Vanhan loppu, uuden alku
Mäkelöiden jäniksiä, rahaa ja menestystä metsästävän suvun vaiheita kuvaava Saalis (2007) pikakelaa harmittavasti sekä Kinoston synnytysvaiheet että sen joutsenlaulun 1980-luvun lopulla.
Todellisemman kuvan myöhempien aikojen tunnelmista antavat alkoholilla itseään lääkinneen Jukka Mäkelän surulliset silmät kuin Taru Mäkelän filmin loppuun leikkaama ilahtunut huudahdus Kinosto-tuotemerkin jatkumisesta hänen omassa tuotantoyhtiössään.
Kotimaisen elokuvan rahoituksen puolesta usein julkisuudessa puhuva Mäkelä ei ehkä ymmärrä ristiriitaa, joka syntyy hänen suullaan esitetyistä vaatimuksista turvata kotimaisen filmituotannon jatkuvuus valtion varoin ja samalla syytää markkinoille ohjaajan intiimejä pettymyksiä valottavaa materiaalia. Tällöin hän tulee pyytäneeksi tukea kaikenkarvaisille surkutteluille.
Tirkistelykulttuurin luvattuna aikanakaan julkista elokuvataidetta ei soisi käytettävän henkilökohtaisen terapian välineenä, vaikka se kuinka toimisi tekijälle luontevana purkautumisreittinä. Onneksi perusteltujakin syitä dokumentin valmistamiselle löytyy, sillä ohjaajan suku kuuluu suomalaisen elokuvahistorian keskeisiin vaikuttajiin. Sen menneisyys antaa mahdollisuuden luodata koko suomalaisen yhteiskunnan edellistä vuosisataa ja aivan erityisesti porvariluokan osuutta siinä.
Kinosto - suurten haastaja
Ohjaajan isovanhemmat Väinö ja Anna Mäkelä perustivat Kinosto-nimisen elokuvayhtiön 1920-luvulla kokeiltuaan ensin mahdollisuuksiaan muun muassa ravintola-alalla.
Vähätuottoiseksi kokemansa sektorin Mäkelät vaihtoivat sitten elokuvabisnekseen, joka vielä tuolloin tarjosi oivan tilaisuuden koviin ansioihin tai vastaavasti yhtäläisen suuriin tappioihin. Tarkan nenän omaavina kaupparatsuina he nostivat osakkeitaan vuokraamalla ylimääräisiä tilojaan kieltolakia uhmaaville pirtun salamyyjille.
Markkinoilla heillä oli vastassa Risto Orkon Suomi-Filmi ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuus. Edellisen kanssa Väinö Mäkelä koki kitkerimmät taistelunsa päädyttyään hetkeksi jopa kilpailijansa palvelukseen, jolloin Mäkelä ja Orko ottivat yhteen suurmenestykseksi osoittautuneen Siltalan pehtoorin (1934) filmaamisesta. Elokuvan ohjannut Orko vastusti jyrkästi tuotannon aloittamista, tai niin Taru Mäkelä asian ilmaisee.
Hylättyään Suomi-Filmin Väinö Mäkelä luotti sodan melskeissä amerikkalaisen elokuvan, "Warnerin sonnan", mahtiin Orkon saksalaissuuntausta vastaan, mikä koitui Kinoston onnenpotkuksi. Suku vaurastui, firma laajentui ja perilliset saattoivat lopulta istua katettuun pöytään.
Yleisen ja yksityisen suhde
Kiehtovasta aiheesta ja alasta, joka Ilmo Mäkelän sanoilla pelaa ihmisten unelmilla, on saatu aikaan kokonaisuus, jonka keskeinen ongelma on yleisen ja yksityisen vaivalloinen suhde.
Ensimmäisen puoliskonsa aikana dokumentti pohjustaa kuta kuinkin tyydyttävästi Mäkelöiden ponnistelujen liitosta toimintaympäristöönsä. Kertojana toimivan Taru Mäkelän aluksi erikoisina sivunoroina virtaavat latautuneet kommentit läheisistään kasvavat filmin edetessä kokonaiseksi katkeruuden mereksi, jossa tilaa on lähinnä ohjaajan sadatteluille.
Happamuuden syy paikantuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi jo lapsena julistautuneen ohjaajan suvun patriarkaalisesta ja konservatiivisesta kulttuurista, jossa miesten ja naisten roolit olivat eriytyneet ja jossa perheen kuopukselle oli varattuna lähinnä sievän sisustusesineen rooli. Silti Taru Mäkelän nuivuutta ei pysty mitenkään tulkitsemaan yrittäjäsuvun asenteiden analyyttiseksi kritiikiksi, vaan pikemminkin uhmaikäisen lapsen pullikoinniksi.
Hyväksi esimerkiksi käy kohtaus, jossa aikuinen ohjaaja märehtii lapsena kokemaansa nöyryytystä pyllähdettyään toistuvasti takamukselleen jälkikasvun hiihtoleikeissä.
Sama suhteellisuudentajun puute ilmenee suhtautumisessa ulkopuoliseen kritiikkiin. Elokuvajulkaisu Filmihullun pilapiirros saa Mäkelän sapen edelleen kiehumaan, vaikka hän itse kiukuttelee suvulleen monista turhanpäiväisistä asioista.
Vanhan loppu, uuden alku
Mäkelöiden jäniksiä, rahaa ja menestystä metsästävän suvun vaiheita kuvaava Saalis (2007) pikakelaa harmittavasti sekä Kinoston synnytysvaiheet että sen joutsenlaulun 1980-luvun lopulla.
Todellisemman kuvan myöhempien aikojen tunnelmista antavat alkoholilla itseään lääkinneen Jukka Mäkelän surulliset silmät kuin Taru Mäkelän filmin loppuun leikkaama ilahtunut huudahdus Kinosto-tuotemerkin jatkumisesta hänen omassa tuotantoyhtiössään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti