Säilöttyjä unelmia (2012)

Ohjaus: Katja Gauriloff

★★★★☆

Laatunsa puolesta Katja Gauriloffin ensimmäinen pitkän teatterielokuvan mitat täyttävä dokumentti olisi voinut toistaa tempun, jossa saman tuotantoyhtiön aiempi teos Miesten vuoro (2010) onnistui: siis murtautumaan maksavan yleisön todelliseksi vaihtoehdoksi ja viidenkymmenentuhannen katsojan elokuvaksi.

Kolttasaamelaisen, joskin valtakulttuurissa varttuneen Gauriloffin edellinen, ohjaajan omasta perimästä ponnistava 55-minuuttinen Huuto tuuleen (2008) palkittiin Valtion elokuvataidetoimikunnan laatutuella. Hänen uutuutensakin kurkottaa kohti yhdentynyttä Eurooppaa. Se ei kalpene tippaakaan minkään uuden ulkomaisen dokumentin rinnalla ja on paitsi sisällöllisesti myös visuaalisesti poikkeuksellisen pohdittu ja kuviltaan tarkasti rajattu elokuva.

On sääli, että ristiriitaisia tuntemuksia herättävä aihepiiri vaikeutti niin paljon sen menestysmahdollisuuksiin, ettei se teatterilevityksessä alkuvuonna kiertäessään kiinnostanut kuin viittätuhatta katsojaa. Elokuva kertoo kotimaisten markettien hyllyille päätyvän, meille puoli-ilmaisen tölkkiruuan vaiheista brasilialaisilta malmikaivoksilta suomalaisten ostoskärryihin. Kuvat kiviröykkiöitä möyhentävistä kaivinkoneista aloittavat ja toisiaan muistuttavat säilykepurkkirivistöt kauppakeskuksessa päättävät ajattelulle avonaisen dokumentin, joka hienojen elokuvien tavoin kertoo paljon myös kohtaustensa ulkopuolelta. Siksi sen kuviin on niin helppo unohtua.

Historian haju

Säilöttyjä unelmia (2012) voisi helposti olla vain tuotantoketjun tuhansia kilometrejä, maita ja olosuhteita taivasteleva vihreä dokumentti, joka kiinnostaisi lähinnä eläinten hyvinvoinnista ja hyväksikäytöstä huolestuneita järjestöjä ja muita aktivisteja. Haluan edelleen korostaa, ettei elokuva missään tapauksessa ole yksinkertainen tai mustavalkoinen. Siitä välittyy kyllä moraali, mutta siitä muistuttava ääni jätetään kunkin henkilökohtaiseksi ja tavoillaan käsittelemäksi kysymykseksi.

Valtavat yksiköt ja yksilömäärät sekä tehotuotannon tavat seuraavat luistavan koneiston mekaanista logiikkaa, jonka kamera tallentaa huikaisevan riipaisevasti. Suuhun laittamallammekin on historiansa, ja jos elokuvassa olisi haju, se löyhkäisi. Mutta niin vain kulutusketju tarjoaa elannon elokuvan kolhituille henkilöille, joilla ei ehkä olisi muuta vaihtoehtoa. Kenen vika se on?

Elokuvan vangitseva ote aiheen suuresta kaaresta on silti intiimi ja hellä, ja pääosassa ovat työtä tekevät ihmiset. Heistä esimerkiksi Neuci ei muista olleensa koskaan onnellinen, tatuoitu teurastaja Andrzej vannoo koston nimeen ja lievän kehitysvamman kanssa elävä Sebastian toivoisi tyttöystävää mutta kuvailee siat ihmistä luotettavammiksi. Tässä vain yksi esimerkki yleisön ajatukset elokuvan ulkopuoliseen maailmaan vievästä tuokiosta, jolle tekijät herkistävät korvansa.

Kierros sikatehtaalta idän vilja-aittaan siis leikkaa myös paksun siivun hyvinvoivien kansakuntien marginaaliin jäävien työläisten ahdistusta ja arkipäivää. Ilojen ja surujen erittely ja tapa kertoa ne elokuvan kielellä ovat viimeisen päälle ja lähellä tyyliä, jolle tuottaja Joonas Berghällin Miesten vuorokin rakentuu. Ihmisten pettymyksiä nähneillä kasvoilla ja heidän käsiensä kautta kulkevien eläinten toisteisessa odotuksessa viipyilevä ilmaisu paljastaa hiljalleen ja peruuttamattomasti, ketkä maksavat laskua meidän vauraudestamme.

Katja Gauriloffin universaali dokumentti osoittaa eettistä ja sosiaalista omaatuntoa näyttämällä, että käsissämme on verta.