★☆☆☆☆
Kiinassa järjestelmää horjuttavien ajatusten leviämistä valvotaan myös elokuvateollisuudessa tarkoin, minkä yhtenä seurauksena vain kourallinen läntisiä filmejä kelpuutetaan vuosittain sikäläiseen teatterilevitykseen. Toisaalta valvonta on kotimaisten elokuvien kohdalla yhtä suurta, mutta keinoksi on valikoitunut huolellinen ennakkosensuuri.
Siksi voikin olla varma, että elokuvan sisältäessä kriittisiäkin luonnehdintoja Kiinan valtiojohtoisen systeemin ylimmästä portaasta, on tapahtumat siirretty tuhannen vuoden päähän menneisyyteen, negatiiviset arviot kuorrutettu tuhlailevalla fantasialla ja tarina etäännytetty shakespearelaiseksi perhetragediaksi.
Zhang Yimou on Kiinan tunnetuin nykyohjaaja, "viidennen sukupolven" tekijä, joka veistää tuohta Heron (2002), Lentävien tikarien talon (2004) ja Kultaisen kukan kirouksen (2007) kaltaisilla värikylläisillä eepoksilla.
Uransa alussa hän oli viranomaisten hampaissa, mutta oppi myöhemmin työstämään sensuurin sallimia kuvitelmia.
Yimoun uusin teos muokkaa Hamletin veroisesta intiimistä juonitteluvyyhdestä patsastelevan, jatkuvasti kerronnan keskeyttäviin taisteluihin ja ontuviin puuroutuviin joukkokohtauksiin tuupertuvan mammutin, jonka loisteliaat kulissit upottavat huomattavasti värittömämmät henkilöhahmot sisuksiinsa.
Ääni väristen replikoivat ihmiset huutavat kyllä tuskaansa ja pidättelevät kiukkuaan huulet väpättäen, mutta heidän teatraalisuutensa on läpinäkyvää.
Ohjaajan taipumus kertoa symboliikalla tapahtumista on puolestaan alleviivaavuudessaan kohtuuttoman rasittavaa. Murhenäytelmän keskeiset kätyrit jätetään kiehumaan itse kuumentamassaan liemessä, mikä edustaa sentään roisia naurua nautittavimmillaan.
Zhang Yimou on Kiinan tunnetuin nykyohjaaja, "viidennen sukupolven" tekijä, joka veistää tuohta Heron (2002), Lentävien tikarien talon (2004) ja Kultaisen kukan kirouksen (2007) kaltaisilla värikylläisillä eepoksilla.
Uransa alussa hän oli viranomaisten hampaissa, mutta oppi myöhemmin työstämään sensuurin sallimia kuvitelmia.
Yimoun uusin teos muokkaa Hamletin veroisesta intiimistä juonitteluvyyhdestä patsastelevan, jatkuvasti kerronnan keskeyttäviin taisteluihin ja ontuviin puuroutuviin joukkokohtauksiin tuupertuvan mammutin, jonka loisteliaat kulissit upottavat huomattavasti värittömämmät henkilöhahmot sisuksiinsa.
Ääni väristen replikoivat ihmiset huutavat kyllä tuskaansa ja pidättelevät kiukkuaan huulet väpättäen, mutta heidän teatraalisuutensa on läpinäkyvää.
Ohjaajan taipumus kertoa symboliikalla tapahtumista on puolestaan alleviivaavuudessaan kohtuuttoman rasittavaa. Murhenäytelmän keskeiset kätyrit jätetään kiehumaan itse kuumentamassaan liemessä, mikä edustaa sentään roisia naurua nautittavimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti