Ohjaus: Pierre Salvadori
★★☆☆☆
Teidän jälkeenne (2003) on hyvä esimerkki amerikkalaisten ja eurooppalaisten elokuvantekijöiden eroista.
Kun edelliset valmistavat mustan komedian, lopputulos on korostetun fyysinen. Jotakin menee siis rikki tai johonkuhun sattuu. Jälkimmäiset puolestaan muokkaavat samasta aineistosta hienostunutta tragikomiikkaa.
Teidän jälkeenne on elämän sattumuksille vinosti naurava absurdi komedia, joka ei missään vaiheessa halua pahaa hahmoilleen, vaan pyrkii osoittamaan, että juuri elon tiellä vastaan tulevat odottamattomat yllätykset tekevät taipaleesta taivaltamisen arvoisen. Ohjaaja Pierre Salvadorin valama lempeä optimismi sopii mainiosti elokuvan leikkisän hupsuun ääniraitaan ja yksiulotteisiin henkilöhahmoihin.
Ratkaisevasti huonommin komedian sisältö sen sijaan ankkuroituu elokuvan visuaaliseen kuvastoon. Sketsimäiset tapahtumat lipuvat toki sinänsä johdonmukaisesti eteenpäin synnyttäen yhä mittavampia väärinkäsityksiä ja kommelluksia, mutta arkinen syysatmosfääri ei suinkaan tasapainota filmin huvittavia tapahtumia uskottavimmiksi, vaan päinvastoin häiritsee elokuvan virtaviivaisuutta.
Katsoja alkaa tunnistettavissa maisemissa etsiä hahmoihin syvyyttä ja heidän toimistaan kestäviä motiiveja, joita yksioikoiseksi tarkoitetusta fantasiasta ei tietenkään löydy.
Juoni kertoo kahdesta miehestä, itsemurhaa hautovasta Louisista ja hänet kotimatkallaan pelastavasta hovimestarista Antoinesta, joiden elämän soma kukkakauppias Blanche tahattomasti sotkee.
Kolmiodraaman naseva jäsentely keskeytyy toistuvasti henkilöiden kahdenkeskisiin hempeilyihin, joista puuttuu mustan komiikan vaatima energinen mielettömyys. Kaihoisassa romanssissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta pääosin kerronnalliseen kepeyteen luottavassa komediassa lemmenlurittelua sisältävät kohtaukset ovat lähinnä harmittavaa hidastelua.
Teidän jälkeenne on elämän sattumuksille vinosti naurava absurdi komedia, joka ei missään vaiheessa halua pahaa hahmoilleen, vaan pyrkii osoittamaan, että juuri elon tiellä vastaan tulevat odottamattomat yllätykset tekevät taipaleesta taivaltamisen arvoisen. Ohjaaja Pierre Salvadorin valama lempeä optimismi sopii mainiosti elokuvan leikkisän hupsuun ääniraitaan ja yksiulotteisiin henkilöhahmoihin.
Ratkaisevasti huonommin komedian sisältö sen sijaan ankkuroituu elokuvan visuaaliseen kuvastoon. Sketsimäiset tapahtumat lipuvat toki sinänsä johdonmukaisesti eteenpäin synnyttäen yhä mittavampia väärinkäsityksiä ja kommelluksia, mutta arkinen syysatmosfääri ei suinkaan tasapainota filmin huvittavia tapahtumia uskottavimmiksi, vaan päinvastoin häiritsee elokuvan virtaviivaisuutta.
Katsoja alkaa tunnistettavissa maisemissa etsiä hahmoihin syvyyttä ja heidän toimistaan kestäviä motiiveja, joita yksioikoiseksi tarkoitetusta fantasiasta ei tietenkään löydy.
Juoni kertoo kahdesta miehestä, itsemurhaa hautovasta Louisista ja hänet kotimatkallaan pelastavasta hovimestarista Antoinesta, joiden elämän soma kukkakauppias Blanche tahattomasti sotkee.
Kolmiodraaman naseva jäsentely keskeytyy toistuvasti henkilöiden kahdenkeskisiin hempeilyihin, joista puuttuu mustan komiikan vaatima energinen mielettömyys. Kaihoisassa romanssissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta pääosin kerronnalliseen kepeyteen luottavassa komediassa lemmenlurittelua sisältävät kohtaukset ovat lähinnä harmittavaa hidastelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti