Ohjaus: Ari Folman
★★★☆☆
Waltz with Bashir (2008) on Suomen ja minkä tahansa muun maan valkokankailla melkoinen ilmestys ja harvinaisuus – animaation keinoin valmistettu israelilainen, historiallispsykologinen sotaelokuva.
Se tulee ensi-iltaan huonolla hetkellä, sillä Israel ei nouse juuri nyt minkään suosituimmuuslistan kärkipäähän Lähi-idän viimeaikaisten tapahtumien seurauksena. Erityisen kiihkeästi sen politiikkaa vastustetaan, mutta samalla uuden animaation nousua ihastellaan nuorten kaupunkilaisaikuisten keskuudessa.
Jää siis nähtäväksi, kuinka elokuvan potentiaalisin kohdeyleisö meillä Suomessa suhtautuu nykykonfliktin yhteen historialliseen juureen kaivautuvan teokseen; Tyrmääkö se elokuvan suoralta kädeltä vai suostuuko se lähestymään sitä avoimin kriittisin mielin kuten toivoisi.
Lienee joka tapauksessa paikallaan muistuttaa, että elokuva sai maailmanensi-iltansa Cannesin filmijuhlilla viime keväänä, joten sitä on mahdoton tarkastella vain kapeasta päivänpoliittisesta tulokulmasta. Muutoinkin Ari Folmanin ohjaustyö on ensisijaisesti tekijänsä sisäisen mielenrauhan etsimisen tarpeesta versonnut löytöretki ja vasta toisarvoisesti yhteiskunnallisesti kantaa ottava elokuva. Molempia se kuitenkin on.
Verilöylyn trauma tulee uniin
Länsi-Beirutissa sijaitsevilla Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä järjestettiin hirvittävä verilöyly Libanonin sodan aikana 1980-luvun alussa. Israelin kouluttamat Libanonin kristityt falangistitaistelijat teloittivat satamäärin palestiinalaisia siviilejä, joiden pakenemisen Israelin armeijan saartorenkaat estivät tehokkaasti.
Israelin silloinen puolustusministeri ja kansanmurhasta tiennyt Ariel Sharon joutui luopumaan tehtävästään tapauksen seurauksena, mutta häntä ei koskaan tuomittu mistään rikoksesta, vaan Sharon toimi jopa maansa pääministerinä 2000-luvun alussa.
Elokuva lähestyy yksilöpsykologisin luotauksin, kuinka tämä israelilaisillekin edelleen tilittämätön kauhistuttava tragedia heijastuu tuolloin nuorena asevelvollisena armeijassa palvelleeseen nyt jo keski-ikäiseen mieheen. Häneltä ovat pyyhkiytyneet lähes kaikki muistikuvat armeijavuosiltaan lukuunottamatta lyhyttä hänen uniinsa toistuvasti palaavaa vertauksellista jaksoa.
Jäljittäessään asepalveluksen aikaisia tovereitaan ja heille esittämiensä kysymysten kautta myös oman mielensä kätkemiä salaisuuksia hän vähä vähältä pääsee lähemmäs menneisyyttään ja kansakunnan kollektiivista muistia varjostavaa häpeätahraa.
Israelin Vietnam
Poliittisena muistutuksena ja itsereflektiivisenä tutkimuksena Waltz with Bashir(2008) muistuttaa etäisesti Vietnamin sodan nähneen Oliver Stonen tilityksiä. Kumpikin rintaman kokeneista ohjaajista sisäistää tarkkanäköisesti ja uskottavan tuntuisesti vieraalle maalle heitettyjen nuorten miesten hämmennyksen ympäröivän todellisuuden absurdeissa oloissa, joissa selviytyäkseen yhdet näkevät ruumiskasat konsolipelinä ja toiset räiskivät aseillaan kaikkea hiukankin liikkuvaa.
Stonesta poiketen Ari Folman ulottaa kritiikkinsä korkealle yhteiskunnalliselle tasolle rinnastamalla pakolaisleireillä tapahtuneen teurastuksen juutalaisten kansanmurhaan natsien käsittelyssä. Ainakaan tätä animaatioelokuvaa ei pääse syyttämään lajinsa perisynnistä, kipeää sisältöä pehmustavasta etäännyttävästä tyylittelystä. Päinvastoin, se puristaa painajaismaista atmosfääriä kellertävänpunertavana horisonttiin piirtyvästä taivaanrannasta, mustien pintojen hyytävän kylmästä hehkusta ja sotaa tiirailevasta sammakkoperspektiivistä.
Juuri siksi nykyhetkeen sijoittuva kehyskertomus veteraanien harjoittamasta avoimesta tunnustuksellisuudesta tuntuukin muuta sisältöä vasten lepsulta synninpäästöltä, joka herättää kaipaamaan verilöylyn taustoitukseltakin enemmän. Libanonin sodan syistä tai osapuolista teoksesta ei saa juuri minkäänlaista kuvaa turvautumatta aukkoja selittävään tietokirjojen informaatioon.
Folman päättää elokuvansa animaatiosta dokumentiksi liukuvaan pitkään otokseen, jonka aikana ehtii miettiä ihmisen oppimatonta osaa historian tarjoamien varoittavien esimerkkien huudossa.
Se tulee ensi-iltaan huonolla hetkellä, sillä Israel ei nouse juuri nyt minkään suosituimmuuslistan kärkipäähän Lähi-idän viimeaikaisten tapahtumien seurauksena. Erityisen kiihkeästi sen politiikkaa vastustetaan, mutta samalla uuden animaation nousua ihastellaan nuorten kaupunkilaisaikuisten keskuudessa.
Jää siis nähtäväksi, kuinka elokuvan potentiaalisin kohdeyleisö meillä Suomessa suhtautuu nykykonfliktin yhteen historialliseen juureen kaivautuvan teokseen; Tyrmääkö se elokuvan suoralta kädeltä vai suostuuko se lähestymään sitä avoimin kriittisin mielin kuten toivoisi.
Lienee joka tapauksessa paikallaan muistuttaa, että elokuva sai maailmanensi-iltansa Cannesin filmijuhlilla viime keväänä, joten sitä on mahdoton tarkastella vain kapeasta päivänpoliittisesta tulokulmasta. Muutoinkin Ari Folmanin ohjaustyö on ensisijaisesti tekijänsä sisäisen mielenrauhan etsimisen tarpeesta versonnut löytöretki ja vasta toisarvoisesti yhteiskunnallisesti kantaa ottava elokuva. Molempia se kuitenkin on.
Verilöylyn trauma tulee uniin
Länsi-Beirutissa sijaitsevilla Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä järjestettiin hirvittävä verilöyly Libanonin sodan aikana 1980-luvun alussa. Israelin kouluttamat Libanonin kristityt falangistitaistelijat teloittivat satamäärin palestiinalaisia siviilejä, joiden pakenemisen Israelin armeijan saartorenkaat estivät tehokkaasti.
Israelin silloinen puolustusministeri ja kansanmurhasta tiennyt Ariel Sharon joutui luopumaan tehtävästään tapauksen seurauksena, mutta häntä ei koskaan tuomittu mistään rikoksesta, vaan Sharon toimi jopa maansa pääministerinä 2000-luvun alussa.
Elokuva lähestyy yksilöpsykologisin luotauksin, kuinka tämä israelilaisillekin edelleen tilittämätön kauhistuttava tragedia heijastuu tuolloin nuorena asevelvollisena armeijassa palvelleeseen nyt jo keski-ikäiseen mieheen. Häneltä ovat pyyhkiytyneet lähes kaikki muistikuvat armeijavuosiltaan lukuunottamatta lyhyttä hänen uniinsa toistuvasti palaavaa vertauksellista jaksoa.
Jäljittäessään asepalveluksen aikaisia tovereitaan ja heille esittämiensä kysymysten kautta myös oman mielensä kätkemiä salaisuuksia hän vähä vähältä pääsee lähemmäs menneisyyttään ja kansakunnan kollektiivista muistia varjostavaa häpeätahraa.
Israelin Vietnam
Poliittisena muistutuksena ja itsereflektiivisenä tutkimuksena Waltz with Bashir(2008) muistuttaa etäisesti Vietnamin sodan nähneen Oliver Stonen tilityksiä. Kumpikin rintaman kokeneista ohjaajista sisäistää tarkkanäköisesti ja uskottavan tuntuisesti vieraalle maalle heitettyjen nuorten miesten hämmennyksen ympäröivän todellisuuden absurdeissa oloissa, joissa selviytyäkseen yhdet näkevät ruumiskasat konsolipelinä ja toiset räiskivät aseillaan kaikkea hiukankin liikkuvaa.
Stonesta poiketen Ari Folman ulottaa kritiikkinsä korkealle yhteiskunnalliselle tasolle rinnastamalla pakolaisleireillä tapahtuneen teurastuksen juutalaisten kansanmurhaan natsien käsittelyssä. Ainakaan tätä animaatioelokuvaa ei pääse syyttämään lajinsa perisynnistä, kipeää sisältöä pehmustavasta etäännyttävästä tyylittelystä. Päinvastoin, se puristaa painajaismaista atmosfääriä kellertävänpunertavana horisonttiin piirtyvästä taivaanrannasta, mustien pintojen hyytävän kylmästä hehkusta ja sotaa tiirailevasta sammakkoperspektiivistä.
Juuri siksi nykyhetkeen sijoittuva kehyskertomus veteraanien harjoittamasta avoimesta tunnustuksellisuudesta tuntuukin muuta sisältöä vasten lepsulta synninpäästöltä, joka herättää kaipaamaan verilöylyn taustoitukseltakin enemmän. Libanonin sodan syistä tai osapuolista teoksesta ei saa juuri minkäänlaista kuvaa turvautumatta aukkoja selittävään tietokirjojen informaatioon.
Folman päättää elokuvansa animaatiosta dokumentiksi liukuvaan pitkään otokseen, jonka aikana ehtii miettiä ihmisen oppimatonta osaa historian tarjoamien varoittavien esimerkkien huudossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti