We Own the Night (2007)

Ohjaus: James Gray

★★★☆☆ 

Lain rajan vastakkaisilla puolilla toimvista organisaatioista ovat tulkintansa tehneet viime vuosina esimerkiksi Michael Mann Miami Vicessa (2006), Martin Scorsese Hong Kongista Bostoniin siirretyssä kierrätysfilmissään The Departed (2006) ja tavallaan myös David Cronenberg Lontooseen sijoittuvassa teoksessaan Eastern Promises (2007).

Näitä sinänsä erilaisia ja omillaan ongelmallisia elokuvia yhdistää näkemys siitä, etteivät yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen ja ammattimaisen rikollisuuden kitkeminen onnistu pelkästään päivänvaloa kestävin lainkäytön menetelmin. Oikeusvaltioiksi itseään nimittävien demokratioiden sisällä virkavallan harmaan alueen kasvun tietää silti aiheuttavan ongelmia, koska liberalismiaan kuuluttavat länsimaiset valtiojärjestelmät perustuvat ainakin lähtökohtaisesti korkean moraalin illuusioon.

Rikoksentorjunnan näitä ulottuvuuksia ovat pohtineet edellisiä perusteellisemmin Antoine Fuquan Training Day (2001), Ron Sheltonin Dark Blue (2002) ja Joe Carnahanin Narc (2002).

Tarinan kasvavat aallot 

We Own the Night (2007) lukeutuu mainittujen teosten joukkoon. Se käyttää tiedollisena perustanaan miljoonakaupunki New Yorkin lähihistorian suurinta rikosaaltoa 1980-luvun lopulla, jolloin virkavalta kärsi toistuvia tappioita taistellessaan alamaailman järjestöjä vastaan.

Keinoja kaihtamattomat rikolliset olivat vallanneet kaupungin kadut ja markkinat sekä saaneet yhteisöä nimellisesti hallitsevan poliisin näyttämään aikansa eläneeltä laitokselta. Koviin otteisiin tottuneen huumemafian jäsenet kutsuvat virkavaltaa "mikkihiiriksi", vaikka nämä itse väittävät sloganeissaan ”omistavansa yön”, kuten teoksen nimeke kuuluu.

Elokuva lähestyy aikakautta ja järjestöjen toimintatapoja suosittua yöelämän ravintolaa pyörittävän miehen näkökulmasta. Hän on poliisipäällikön vanhin poika, joka on sukunimeään ja identiteettiään vaihtaneena livennyt perheensä velvoitteista lain tummemmalle alueelle ja työskentelee venäläisen suvun päälle päin siivossa palveluksessa. Miehen veli on puolestaan edennyt ripeästi virkavallan hierarkiassa ja on saanut nyt vastuulleen pysäyttää alamaailman laittomuudet.

Heidän kohtaamisestaan käynnistyy kasvavina aaltoina etenevä pudotuspeli, jonka luonnonvoimasta henkeään haukkovat joutuvat ratkaisevien moraalisten ja oikeudellisten kysymysten eteen.

Nuorena debytoinut ohjaaja 

Filmin ohjaaja James Gray debytoi vain 24-vuotiaana yhdellä 1990-luvun amerikkalaisen elokuvan merkkiteoksella Pikku Odessa (1994), joka sekin kertoo venäläisen rikossyndikaatin palveluksessa työskentelevästä miehestä.

Pitkään ideoitaan kypsyttelevänä ohjaajana Gray sai valmiiksi toisen elokuvansa, pahasti aliarvioidun korruptiokuvauksen The Yardsin (2000) vasta kuusi vuotta myöhemmin ja vielä kauemmin kesti ennen kuin We Own the Night viimeisteltiin esityskuntoon.

Jokainen filmeistä sijoittaa tapahtumansa New Yorkin luksusseutujen katveeseen jääville alueille: etnisten vähemmistöjen kaupunginosiin, ratapihoille ja takamaille. Ne kaikki pohtivat kohtaloaan silmiin tuijottavien henkilöhahmojen haavoittuvuutta päällekkäisten velvoitteiden ristipaineissa. Pikku Odessan toteava, itäeurooppalainen kolkkous on sittemmin kasvanut kreikkalaisen tragedian mittoihin, joissa todistellaan murheellisesti, että ihmisen kyky hallita omaa elämäänsä on paljon rajallisempi kuin haluaisimme uskoa.

Ulkoisten tapahtumien imu vetää myös tämän filmin osalliset väkivaltaiseen kierteeseensä, josta kukaan ei pääse irti itseään tai läheisiään vahingoittamatta.

Intensiteettiä ja kliseitä 

Kohtausten intensiteetti on monin paikoin hyytävä. Niissä henkilöt halvaantuvat paikalleen tai kurottavat epätoivoisiin ratkaisuihin, joissa onnistuminen vaatii enemmän tuuria kuin taitoa. Monine suurellisine viittauksineen – mm. Kain ja Aabel - kohtaloepos pärjäisi silti vähemmälläkin mahtailulla, sillä epäilystä ja pelosta tiheät episodit eivät tarvitsisi melodramaattista paisuttelua kannattelijakseen.

Ongelma korostuu tavanomaisen juonen kliseisissä painotuksissa ja tarinan juoksutuksen kerrassaan ällistyttävissä käänteissä. Nöyryytetty virkavalta ei ehkä paineen alla näe nenäänsä pidemmälle tai halua huomiota toimilleen, mutta sen luulisi silti suojelevan omiaan tarkemmin tai venyttävän lain kirjainta sääntöjä kunnioittamattomia rikollisia vastaan. Näin puhtain paperein poliisiorganisaation on mahdoton uskoa selviävän.

Ohjaajan itsensä käsikirjoittama We Own the Night kaipaisi ennen muuta pätevän dramaturgin armotonta punakynää. Jokaista asiantuntevaa elokuvaharrastajaa kiukuttaa, jos lahjakas Gray eksyy lopullisesti uskomattomiin koukeroihinsa.