Näin unta elämästä (2014)

Ohjaus: Jukka Kärkkäinen ja Sini Liimatainen

★★★☆☆

Näin unta elämästä (2014) on runollinen nimi elokuvalle, joka käsittelee rankkaa ja pitkään torjuttua aihepiiriä.

Itsemurhaan päätyneen epätoivoinen ratkaisu kielii usein aivan muusta kuin hetken heikkoudesta, kuten masennuksesta, päihdeongelmista tai yksinäisyydestä. Kuolleen läheiset se jättää helposti tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä siitä, mikseivät he ole tunnistaneet sukulaisensa tai ystävänsä tilaa tai kyenneet tekemään enempää tämän hyväksi. Etenkin selittämättömiksi tai hyvästeittä jääneissä tapauksissa puuttuvat vastaukset saattavat tuhota monta elämää kuolleen ympäriltäkin.

Nykypäivänä turhista poltinmerkeistä olisi jo aika päästä eroon samalla kun itsemurhatilastotkin ovat sentään hieman kaunistuneet 1990-luvun alun laman synnyttämistä synkistä luvuista, jolloin peräti puolitoistatuhatta suomalaista vuodessa päätti elämänsä oman käden kautta.

Vaikka määrä on pienentynyt kolmanneksen kahdessa vuosikymmenessä, voi numeroiden takaa löytää edelleen oudon vääristymän, sillä itsemurhan tehneistä suuri osa, noin kolme neljästä on miehiä.

Perheen tuska, kokijan muisto

Aiheen poltinpisteeseensä nostavassa dokumenttielokuvassa itsemurha henkilöityy ennen kaikkea nuoriin miehiin ja aikuisiin. Puhtaasti tilastollisesti Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen elokuva keskittyykin liikaa heihin etenkin keski-ikäisten kustannuksella. Näin syntyy varmaankin oikea mutta samalla vain osavastaus yhteiskunnalliseenkin kysymykseen, jonka taustalla on lähes aina monimutkaisia selityksiä. Parhaiten teos kertookin paikkaansa maailmasta vasta hakeneiden ja hakevien kohtaloista.

Sanottakoon kuitenkin heti perään, ettei dokumentintekijöiden tarkoituksenakaan ole puida eri ikäisten itsemurhariskiä vaan ylipäänsä avata keskustelu vaietusta tabusta. Elokuvassa ei etsitä syyllisiä, vaikka monta syytä löytyykin. Niistä pysyvältä tuntuva ulkopuolisuus ja painavan kuorman pitkäaikaisuus tuntuvat vaikeimmilta.

Dokumentin alussa puheenvuoro annetaan kuolleiden perheenjäsenille: Aleksin äiti jäsentää mennyttä analyyttisesti, Panun isän mieleen muistot palaavat sattumanvaraisemmin, kun taas Pertun sisko purkaa asioita tunteellisimmin. Kaikkia heitä yhdistää menetys ja kaipaus. Kolmikossa tiivistyykin varmasti paljon niistä kipeistä, ikää tai sukupuolta katsomattomista tuntemuksista, joita jäljellejääneet joutuvat käymään läpi omassa surutyössään.

Itsemurhaa yrittäneet mutta elossa selvinneet tarjoavat kokijan näkökulman. Vaikka tapahtuneista on aikaa, puhuminen ei ole heille edelleenkään kovin helppoa, minkä huomaa harhailevasta katseesta, hakevista sanoista tai vaikkapa tupakanpoltosta.

Kunnioittavaa käsittelyä

Elokuvan tekninen toteutus on huomionarvoinen ja kohteitaan kunnioittava. Tekijät asettavat rohkeat henkilöt puhumaan jalustallaan pysyttelevälle staattiselle kameralle, jonka kuviin he rajautuvat tietyn henkisenkin etäisyyden säilyttävään puolivartalokuvaan. Vaikutelma on tunnustuksellinen mutta välimatka ja otosten kesto moraalinen. Niin sanottuja tyhjiä hetkiäkään ei kaihdeta jälkituotannossa, sillä hiljaisuuskin on sanoja, joille on ymmärrettävä paikkansa.

Saksalaisen Gregor Dashuberin ohjaamat mustavalkoiset animaatiojaksot dokumenttiosuuksien välissä kertovat omalla kielellään syrjäytymisen ja maailman pimenemisen taakasta. Jotkut dokumentin puhtautta vaalivat puritaanit saattavat olla toista mieltä, mutta ainakin minusta tyylilajin jyrkkään vaihtumiseen ei ole syytä takertua ainakaan paheksuvasti, käyttäähän esimerkiksi lajin amerikkalainen mestari Errol Morris mielellään dramatisoituja kohtauksia, joista kuuluisimmat löytyvät vankilassa vuosikymmeniä viruneen miehen vapauttaneesta Johtolangasta (1988).

Animaation mukaan tuominen on harkittu riski, joka onnistuu puhuttelemaan vahvalla latauksellaan, joka on aiheen mukainen.