Ohjaus: Ben Affleck
★★☆☆☆
Suoraselkäistä sankaruutta liioittelevien toimintajaksojen päälle kasaavien amerikkalaisten rikoselokuvien virrassa voi erottautua niinkin yksinkertaiselta tuntuvalla tyylikeinolla kuin naturalismilla. Tylylle todellisuudelle luulisi tulevaisuudessa löytyvän kysyntää kymmenien kuvatrikkien kyllästämillä turhuuden turuilla.
Valjastaessaan näkökulmansa rapistuvien irlantilaiskorttelien arkeen jatkaa näyttelijänä vielä toistaiseksi paremmin tunnettu Ben Affleck kiinnostavan, mutta laiskan esikoisfilminsä viitoittamaa tietä. Särmikkäänä käynnistyvän provinssituotannon casting on tosin kasattu tunnettujen nimien varaan, mutta Pete Postlethwaiten, Jerery Rennerin ja Chris Cooperin kaltaiset luonneyrmyt tuovat sivurooleihinsa aina muutakin kuin markkina-arvonsa.
Silti Affleckin kaksi ohjausta herättää mieluummin ärtymystä kuin iloa, sillä hän ei kokemattomuuttaan ja perustavaa "hollywoodilaisuuttaan" vielä osaa tai tohdi muokata ankeista aineksista loogisesti pitävää lopputulosta. Gone Baby Gone (2007) perustuu Dennis Lehanen romaaniin, The Town (2010) Chuck Hoganin Hammett-palkittuun lähiökuvaukseen The Prince of Thieves. Elokuvien viitteet oikeisiin tapahtumiin ovat niin väljiä, ettei kenenkään enää luulisi kokevan tarvetta silotteluihin ainakaan imagonsa varjelemiseksi.
Kyseiset filmit sijoittuvat Bostonin työväenluokkaiseen kaupunginosaan, missä paha periytyy sukupolvelta toiselle. The Town levittää eteen katkenneiden perhesuhteiden verkoston, jossa lähisukulaisten paikan ovat ottaneet seutua hallitsevat mafiosot ja portaan alatason veriveljet, jotka eivät salli otteessaan pyristelevien ihmisten irtautumisyrityksiä. Pelote ja velvoite riittävät lujittamaan yhteisön vaivoin aggressionsa hallitsevaksi hermokimpuksi, jossa yksikin väärä liike tai sana on vaarallinen.
Aseellisia iskuja
Kahden ja puolen neliökilometrin alueelle rajautuva Charleston on syrjään sysättyjen ja alamaailman asuttama rikollisten reservaatti, josta kaahaillaan yli sillan kohti vaurasta keskustaa suunnitelmallisesti ja palataan piiloon vauhdikkaasti. Pankkiryöstöjä junailevan liigan pienyrittäjänä esiintyvä pomo käskyttää alaisiaan säälimättömästi. Aikanaan urheilijanuorukaisena luokkanousun kynnyksellä käynyt Doug on nykyään jengin suoritusyksikön veturi, lapsuudenystävänsä Jem taas piripinnassa poreileva öykkäri.
Jälkimmäisen kyvyttömyys kontrolloida käytöstään pakottaa edellisen varjostamaan vihjeen heidän henkilöllisyydestään saanutta pankinjohtajaa keikan jälkeen ja johtaa liian läheiseen suhteeseen väkivaltaisessa episodissa eri puolilla olleiden välillä.
Kerronnassaan teos panostaa irtainta omaisuutta säästämättömien aseellisten iskujen ja pääparin tunnelmallisten lähentymisriittien vuorottelulle. Jaksottaisuus ei vain riitä kiristämään atmosfääriä ainakaan niin tiukaksi kuin tarinan juonellisissa käänteissä olisi varaa. Virkavallan tutkimukset etenevät ja salaisuudet sekä ristiriidat kasvavat, mutta liian erillään toisistaan kaapatakseen katsojan mukaan noidankehään, jossa mittaillaan lojaliteettien arvoa ja syntien painoa. Toisessakaan elokuvassaan ohjaaja ei ymmärrä, milloin näkyviä tapahtumia tulisi korostaa, milloin taas häivyttää.
Roolitus pettää taas
Jos viimeksi petti päärooliin nostetun veljen Casey Affleckin osasuoritus, nyt sama toistuu ohjaajan itsensä esittämässä epäuskottavassa keskushenkilössä, jonka ammatinvalintaa varjostava oikeamielisyys herkistää omatunnollisen heräämisen romanttiseksi haihatteluksi. Sankarin sädekehää pönkittävät kaunistelut jättävät rakkauden kohteen tuppisuuksi ja ovat johtopäätöksiltään täysin päinvastaisia, mitä odottaisi rajun rikosjuonen petaamista umpisolmuista.
Näiltäkin osin Gone Baby Gone ja The Town häviävät kirkkaasti kolmannelle Bostonin paikallisväriä hyödyntävälle teokselle, Clint Eastwoodin Lehane-sovitukselle Menneisyyden ote (2003).
Sosiaalista miljöötä haisteleva Ben Aflleck haluaa laajentaa tarinan kollektiivista vastuuta ja syyllisyyttä valaisevaksi läpileikkaukseksi, mutta moraalisen kiehumispisteen ylitystä sentimentalisoiva saarna lipeää pyssyjen paukuttelua seuraavaksi äitelyydeksi.
Valjastaessaan näkökulmansa rapistuvien irlantilaiskorttelien arkeen jatkaa näyttelijänä vielä toistaiseksi paremmin tunnettu Ben Affleck kiinnostavan, mutta laiskan esikoisfilminsä viitoittamaa tietä. Särmikkäänä käynnistyvän provinssituotannon casting on tosin kasattu tunnettujen nimien varaan, mutta Pete Postlethwaiten, Jerery Rennerin ja Chris Cooperin kaltaiset luonneyrmyt tuovat sivurooleihinsa aina muutakin kuin markkina-arvonsa.
Silti Affleckin kaksi ohjausta herättää mieluummin ärtymystä kuin iloa, sillä hän ei kokemattomuuttaan ja perustavaa "hollywoodilaisuuttaan" vielä osaa tai tohdi muokata ankeista aineksista loogisesti pitävää lopputulosta. Gone Baby Gone (2007) perustuu Dennis Lehanen romaaniin, The Town (2010) Chuck Hoganin Hammett-palkittuun lähiökuvaukseen The Prince of Thieves. Elokuvien viitteet oikeisiin tapahtumiin ovat niin väljiä, ettei kenenkään enää luulisi kokevan tarvetta silotteluihin ainakaan imagonsa varjelemiseksi.
Kyseiset filmit sijoittuvat Bostonin työväenluokkaiseen kaupunginosaan, missä paha periytyy sukupolvelta toiselle. The Town levittää eteen katkenneiden perhesuhteiden verkoston, jossa lähisukulaisten paikan ovat ottaneet seutua hallitsevat mafiosot ja portaan alatason veriveljet, jotka eivät salli otteessaan pyristelevien ihmisten irtautumisyrityksiä. Pelote ja velvoite riittävät lujittamaan yhteisön vaivoin aggressionsa hallitsevaksi hermokimpuksi, jossa yksikin väärä liike tai sana on vaarallinen.
Aseellisia iskuja
Kahden ja puolen neliökilometrin alueelle rajautuva Charleston on syrjään sysättyjen ja alamaailman asuttama rikollisten reservaatti, josta kaahaillaan yli sillan kohti vaurasta keskustaa suunnitelmallisesti ja palataan piiloon vauhdikkaasti. Pankkiryöstöjä junailevan liigan pienyrittäjänä esiintyvä pomo käskyttää alaisiaan säälimättömästi. Aikanaan urheilijanuorukaisena luokkanousun kynnyksellä käynyt Doug on nykyään jengin suoritusyksikön veturi, lapsuudenystävänsä Jem taas piripinnassa poreileva öykkäri.
Jälkimmäisen kyvyttömyys kontrolloida käytöstään pakottaa edellisen varjostamaan vihjeen heidän henkilöllisyydestään saanutta pankinjohtajaa keikan jälkeen ja johtaa liian läheiseen suhteeseen väkivaltaisessa episodissa eri puolilla olleiden välillä.
Kerronnassaan teos panostaa irtainta omaisuutta säästämättömien aseellisten iskujen ja pääparin tunnelmallisten lähentymisriittien vuorottelulle. Jaksottaisuus ei vain riitä kiristämään atmosfääriä ainakaan niin tiukaksi kuin tarinan juonellisissa käänteissä olisi varaa. Virkavallan tutkimukset etenevät ja salaisuudet sekä ristiriidat kasvavat, mutta liian erillään toisistaan kaapatakseen katsojan mukaan noidankehään, jossa mittaillaan lojaliteettien arvoa ja syntien painoa. Toisessakaan elokuvassaan ohjaaja ei ymmärrä, milloin näkyviä tapahtumia tulisi korostaa, milloin taas häivyttää.
Roolitus pettää taas
Jos viimeksi petti päärooliin nostetun veljen Casey Affleckin osasuoritus, nyt sama toistuu ohjaajan itsensä esittämässä epäuskottavassa keskushenkilössä, jonka ammatinvalintaa varjostava oikeamielisyys herkistää omatunnollisen heräämisen romanttiseksi haihatteluksi. Sankarin sädekehää pönkittävät kaunistelut jättävät rakkauden kohteen tuppisuuksi ja ovat johtopäätöksiltään täysin päinvastaisia, mitä odottaisi rajun rikosjuonen petaamista umpisolmuista.
Näiltäkin osin Gone Baby Gone ja The Town häviävät kirkkaasti kolmannelle Bostonin paikallisväriä hyödyntävälle teokselle, Clint Eastwoodin Lehane-sovitukselle Menneisyyden ote (2003).
Sosiaalista miljöötä haisteleva Ben Aflleck haluaa laajentaa tarinan kollektiivista vastuuta ja syyllisyyttä valaisevaksi läpileikkaukseksi, mutta moraalisen kiehumispisteen ylitystä sentimentalisoiva saarna lipeää pyssyjen paukuttelua seuraavaksi äitelyydeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti