Ohjaus: Renny Harlin
★☆☆☆☆
Hollywoodin ruokkimajärjestyksessä jonon jatkoksi valahtanut vauhtifilmien ekspertti Renny Harlin ei voi tietystikään maleksia vuositolkulla toimettomana, jos mielii vielä joskus ponnistaa huipulle.
Hyväksymällä aineistokseen ja kumppaneikseen metritavaraa hän ei kuitenkaan tee vahinkoa kuin omille pyrkimyksilleen.
Euroopasta Amerikkaan ohjaamaan siirtyneet toimintatykit leimataan luusereiksi paljon helpommin kuin yhdysvaltalaiset kollegat, joiden floppeja tarkastellaan sentään menestyksiä vasten.
Suomalaisohjaajalle otteen lipeämistä ruorista merkitsi monien vastoinkäymisten Kurkunleikkaajien saari (1995), hollantilaiselle Jan De Bontille Speed 2 – vaara iskee vesillä (1997), niinikään Alankomaista kotoisin olevalle Paul Verhoevenille Hollow Man (2000) ja saksalaiselle Wolfgang Petersenille Troija (2004) – muutaman mainetta sovitelleen ja siitä riisutun herran vain mainitakseni.
Heistä ainoastaan Harlin osoittaa sitkeästi ja jatkuvasti huonoa harkintaa, joten suomalaisosakkeen kurssinnousu näyttää jäävän satumaisen mäihän varaan.
Partiopoliisista syntipukki
Sellaista voi edustaa ystävyys projektiensa laatua tuijottamattomaan näyttelijä Samuel L. Jacksoniin. Kaupallinen kumppanuus karismaattisen tähden kanssa muodostaa suomalaisen elämänlangan lännessä, jos hänen on muina aikoina tyydyttävä jonkun Daniel Kunkan rustaaman kopioskenaarion kaltaisiin pahnanpohjimmaisiin.
Viimeisimpien huhujen mukaan Long Kiss Goodnight (1996), Harlinin ja Jacksonin yhteistyön käynnistänyt rento paukuttelu, olisi saamassa jatkoa.
Maailmalla 12 Rounds (2009) kerjää osoitteekseen vuokraamoiden pohjatonta dvd-laaria, mutta meillä elokuvan markkinoinnissa voidaan hyödyntää ohjaajan viime kuukausina eräästä toisesta projektista saamaa mediajulkisuutta.
Työvuoroaan hoitava partiopoliisi tempautuu mukaan metsästämään FBI:n salamyhkäisessä operaatiossaan syöttinä käyttämää, mutta varjostajiltaan tiehensä luikkivaa vaarallista vankia. Rikollisen rakkaan kuoltua takaa-ajossa syyllistää kiinni jäänyt konna kintereilleen saamansa koukun ja heittäytyy tosi hankalaksi tapaukseksi linnasta livahdettuaan.
Sattumapidätyksestä etsiväksi ylennetty poliisi joutuu suorittamaan sarjan psykopaatin laatimia tehtäviä pitääkseen tyttöystävänsä hengissä.
Atmosfääri ei tihene
New Orleansin katuja halkovasssa läpijuoksussa pelti rytisee, pommit paukkuvat ja sekunnit juoksevat. Silti jännärin tefloniin ei ole onnistuttu saamaan hiukkaakaan inhimillistä tarttumapintaa, sillä sen miehet ovat jäykkiä lihaskimppuja tai suutaan soittavia räyhähenkiä ja naiset uhkean töröhuulisia esineitä.
Vauhdikkaasti vain mielikuvituksessa rynnivä kookas ammattipainija John Cena pakottaa Harlinin välttelemään hänen kömpelyytensä paljastavia kuvakulmia, mutta tuloksena on kankeaa leikkausjälkeä. Lähikuvissa näyttelijätaidoiltaan ala-arvoinen miespääosa venyy vain kivikasvoisuuteen eikä ohjaaja keksi tarjota korvikkeeksi kuin musiikkivideoiden hosuvia kamerankieputuksia.
Vaikka kohdeyleisö varmasti pystyykin katsomaan joutavan juonen epäjohdonmukaisuutta läpi sormien, saattaa senkin aika käydä pitkäksi tusinan tempun aikana. Harlin ei ole mikään mestari tihentämään atmosfääria eikä kykene nytkään loihtimaan edes etäistä tunnetta siitä, että leikki voisi loppua lyhyeen, jomman kumman ratkaisevaan virheeseen.
Helmasyntiinsä sortuen ohjaaja rakentaa jähmeää melodraamaa teennäisyyksiensä peitteeksi ja kasaa kyynelehtimistä kavahtavaan asetelmaansa puisevaa painolastia. Positiivisena asiana mainittakoon kuitenkin hänen malttinsa vältellä inhottavan graafista väkivaltaa.
Hyväksymällä aineistokseen ja kumppaneikseen metritavaraa hän ei kuitenkaan tee vahinkoa kuin omille pyrkimyksilleen.
Euroopasta Amerikkaan ohjaamaan siirtyneet toimintatykit leimataan luusereiksi paljon helpommin kuin yhdysvaltalaiset kollegat, joiden floppeja tarkastellaan sentään menestyksiä vasten.
Suomalaisohjaajalle otteen lipeämistä ruorista merkitsi monien vastoinkäymisten Kurkunleikkaajien saari (1995), hollantilaiselle Jan De Bontille Speed 2 – vaara iskee vesillä (1997), niinikään Alankomaista kotoisin olevalle Paul Verhoevenille Hollow Man (2000) ja saksalaiselle Wolfgang Petersenille Troija (2004) – muutaman mainetta sovitelleen ja siitä riisutun herran vain mainitakseni.
Heistä ainoastaan Harlin osoittaa sitkeästi ja jatkuvasti huonoa harkintaa, joten suomalaisosakkeen kurssinnousu näyttää jäävän satumaisen mäihän varaan.
Partiopoliisista syntipukki
Sellaista voi edustaa ystävyys projektiensa laatua tuijottamattomaan näyttelijä Samuel L. Jacksoniin. Kaupallinen kumppanuus karismaattisen tähden kanssa muodostaa suomalaisen elämänlangan lännessä, jos hänen on muina aikoina tyydyttävä jonkun Daniel Kunkan rustaaman kopioskenaarion kaltaisiin pahnanpohjimmaisiin.
Viimeisimpien huhujen mukaan Long Kiss Goodnight (1996), Harlinin ja Jacksonin yhteistyön käynnistänyt rento paukuttelu, olisi saamassa jatkoa.
Maailmalla 12 Rounds (2009) kerjää osoitteekseen vuokraamoiden pohjatonta dvd-laaria, mutta meillä elokuvan markkinoinnissa voidaan hyödyntää ohjaajan viime kuukausina eräästä toisesta projektista saamaa mediajulkisuutta.
Työvuoroaan hoitava partiopoliisi tempautuu mukaan metsästämään FBI:n salamyhkäisessä operaatiossaan syöttinä käyttämää, mutta varjostajiltaan tiehensä luikkivaa vaarallista vankia. Rikollisen rakkaan kuoltua takaa-ajossa syyllistää kiinni jäänyt konna kintereilleen saamansa koukun ja heittäytyy tosi hankalaksi tapaukseksi linnasta livahdettuaan.
Sattumapidätyksestä etsiväksi ylennetty poliisi joutuu suorittamaan sarjan psykopaatin laatimia tehtäviä pitääkseen tyttöystävänsä hengissä.
Atmosfääri ei tihene
New Orleansin katuja halkovasssa läpijuoksussa pelti rytisee, pommit paukkuvat ja sekunnit juoksevat. Silti jännärin tefloniin ei ole onnistuttu saamaan hiukkaakaan inhimillistä tarttumapintaa, sillä sen miehet ovat jäykkiä lihaskimppuja tai suutaan soittavia räyhähenkiä ja naiset uhkean töröhuulisia esineitä.
Vauhdikkaasti vain mielikuvituksessa rynnivä kookas ammattipainija John Cena pakottaa Harlinin välttelemään hänen kömpelyytensä paljastavia kuvakulmia, mutta tuloksena on kankeaa leikkausjälkeä. Lähikuvissa näyttelijätaidoiltaan ala-arvoinen miespääosa venyy vain kivikasvoisuuteen eikä ohjaaja keksi tarjota korvikkeeksi kuin musiikkivideoiden hosuvia kamerankieputuksia.
Vaikka kohdeyleisö varmasti pystyykin katsomaan joutavan juonen epäjohdonmukaisuutta läpi sormien, saattaa senkin aika käydä pitkäksi tusinan tempun aikana. Harlin ei ole mikään mestari tihentämään atmosfääria eikä kykene nytkään loihtimaan edes etäistä tunnetta siitä, että leikki voisi loppua lyhyeen, jomman kumman ratkaisevaan virheeseen.
Helmasyntiinsä sortuen ohjaaja rakentaa jähmeää melodraamaa teennäisyyksiensä peitteeksi ja kasaa kyynelehtimistä kavahtavaan asetelmaansa puisevaa painolastia. Positiivisena asiana mainittakoon kuitenkin hänen malttinsa vältellä inhottavan graafista väkivaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti