Ohjaus: Joel Hopkins
★☆☆☆☆
Vanhennuttuaan riittävästi kuuluisat elokuvatähdetkin joutuvat yhä useammin valitsemaan roolinsa huonoista tai vielä huonommista vaihtoehdoista.
Dustin Hoffmanille ja Emma Thompsonille Kerran vielä, Harvey (2008) on saattanut näyttää hieman normaalia lupaavammalta projektilta, sillä aihe lupailee kummallekin tilaisuuksia bravuureihin, ja ohjauksesta sekä käsikirjoituksesta vastaaJoel Hopkins, lievää festivaalisupatusta esikoisellaan nostattanut englantilainen elokuvantekijä.
Ennakkoluuloilta ajat sitten kannuksensa hankkinut tähtipari ei voi kuitenkaan välttyä valitussa lajityypissä, romanttisessa komediassa. Amerikkalaisittain hölisevä pätkä Hoffman ja brittiläisittäin pidättyvä pitkä Thompson vaikuttavat kovin eriparisilta, myös fyysisesti. Jotenkin kummeksuttaa, ettei ohjaaja hyödynnä asetelman luontaista sähköä juuri mitenkään, vakavasti tai koomisesti.
Kun tyttärensä häihin Lontooseen saapuva mainosmusiikin säveltäjä äksyilee ensitöikseen kyselytutkimusta suorittavalle naiselle lentokentällä, tarvitaankin jo joukko koukeroita, jotta kaksikko saadaan toistamiseen puheyhteyteen toistensa kanssa.
Tietty ontuvuus ihmissuhteiden muotoilussa lukeutuu romcomin tuhannesti toistettuihin ja hyväksi havaittuihin peruskaavoihin, mutta oman tulkinnan löytäminen olisi silti suotavaa. Alavireinen komedia yksinäisistä ihmisistä toistensa turvana ei kuitenkaan vakuuta millään muotoa.
Viehättävä ja älykäs Thompson huokuu kaikkea muuta kuin skenaarioon kirjattua nöyrää sivullisuutta, kun taas hassu Hoffman muovaa jazzpianistin urasta haaveilleesta mainosmaakarista epäsympaattisen kompastelijan ja typerän taivastelijan.
Heidän sopivuuttaan toisilleen joudutaan hakemaan tyystin väärästä suunnasta, tuttujen ja tuntemattomien huonosta käytöksestä, joka mukamas tekee heistä kohtalotovereita. Nainen jätetään soittamaan toista viulua treffeillään, ja säveltäjäisä ei kelpaa tyttärensä häissä edes oman lapsensa luovuttajaksi.
Mikään parin varsinaisessa suhteessa ei viittaa suureen romanssiin, joka voisi rakentaa sillan heidän välillään kirjaimellisesti vellovaan valtamereen.
Höyhensarjan lahjakkuudeksi paljastuvan Joel Hopkinsin innottomassa ohjauksessa ei ole aiheen vaatimaa vapauttavaa naurua eikä varsinkaan sykähdyttävää romantiikkaa. Ilmankos rakastavaisetkin vaikuttavat niin kyllästyneiltä.
Dustin Hoffmanille ja Emma Thompsonille Kerran vielä, Harvey (2008) on saattanut näyttää hieman normaalia lupaavammalta projektilta, sillä aihe lupailee kummallekin tilaisuuksia bravuureihin, ja ohjauksesta sekä käsikirjoituksesta vastaaJoel Hopkins, lievää festivaalisupatusta esikoisellaan nostattanut englantilainen elokuvantekijä.
Ennakkoluuloilta ajat sitten kannuksensa hankkinut tähtipari ei voi kuitenkaan välttyä valitussa lajityypissä, romanttisessa komediassa. Amerikkalaisittain hölisevä pätkä Hoffman ja brittiläisittäin pidättyvä pitkä Thompson vaikuttavat kovin eriparisilta, myös fyysisesti. Jotenkin kummeksuttaa, ettei ohjaaja hyödynnä asetelman luontaista sähköä juuri mitenkään, vakavasti tai koomisesti.
Kun tyttärensä häihin Lontooseen saapuva mainosmusiikin säveltäjä äksyilee ensitöikseen kyselytutkimusta suorittavalle naiselle lentokentällä, tarvitaankin jo joukko koukeroita, jotta kaksikko saadaan toistamiseen puheyhteyteen toistensa kanssa.
Tietty ontuvuus ihmissuhteiden muotoilussa lukeutuu romcomin tuhannesti toistettuihin ja hyväksi havaittuihin peruskaavoihin, mutta oman tulkinnan löytäminen olisi silti suotavaa. Alavireinen komedia yksinäisistä ihmisistä toistensa turvana ei kuitenkaan vakuuta millään muotoa.
Viehättävä ja älykäs Thompson huokuu kaikkea muuta kuin skenaarioon kirjattua nöyrää sivullisuutta, kun taas hassu Hoffman muovaa jazzpianistin urasta haaveilleesta mainosmaakarista epäsympaattisen kompastelijan ja typerän taivastelijan.
Heidän sopivuuttaan toisilleen joudutaan hakemaan tyystin väärästä suunnasta, tuttujen ja tuntemattomien huonosta käytöksestä, joka mukamas tekee heistä kohtalotovereita. Nainen jätetään soittamaan toista viulua treffeillään, ja säveltäjäisä ei kelpaa tyttärensä häissä edes oman lapsensa luovuttajaksi.
Mikään parin varsinaisessa suhteessa ei viittaa suureen romanssiin, joka voisi rakentaa sillan heidän välillään kirjaimellisesti vellovaan valtamereen.
Höyhensarjan lahjakkuudeksi paljastuvan Joel Hopkinsin innottomassa ohjauksessa ei ole aiheen vaatimaa vapauttavaa naurua eikä varsinkaan sykähdyttävää romantiikkaa. Ilmankos rakastavaisetkin vaikuttavat niin kyllästyneiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti