A Late Quartet (2012)

Ohjaus: Yaron Zilberman

★★★☆☆

Loistonäyttelijöiden kaavassaan mallikkaalle ensemble-draamalle uskaltaa ennustaa hyvää tulosta myös kaupallisesti, jos vain vähän varttuneempi yleisö löytää sen joulunajan elokuvaruuhkasta.

Se kertoo neljästä huippumuusikosta, jotka ovat muodostaneet menestyksekkään jousikvartetin jo neljännesvuosisadan ajan. Soittajat ja heidän roolinsa ovat hioutuneet yhteen, mutta nyt kuvio on vaarassa rikkoutua, kun vanhimmalla heistä, kvartetin nokkamiehellä Peterillä (Christopher Walken) diagnosoidaan Parkinsonin tauti.

Uusjaossa pohditaan yhtäältä Peterin korvaajaa, toisaalta käydään väittelyä muunkinlaisen uudistumisen tarpeesta, sillä yksi joukosta on halukas kokeilemaan rajoja vapaamman ilmaisun suuntaan. Avioparin (Philip Seymour Hoffman ja Catherine Keener) liitto ajautuu muutospaineessa kriisiin. Neljäs jäsen Daniel (Mark Ivanir) on ryhmän pedantti. Hän vaatii muiltakin yhtäläistä omistautumista taiteelle, joka on korvannut tunteet hänen rekisterissään.

Yleisen ja yksityisen suhde

Yaron Zilbermanin ohjaama A Late Quartet (2012) kuvaa asiantuntevan oloisesti ammatti- ja keikkamuusikon uran pulmallisuutta normaalin arjen ja perhe-elämän odotuksiin. Liiton jatkuvuutta puivan parin aikuinen tytär (Imogen Poots) on kokenut sen. Taide taipuu huonosti kompromisseihin, joita ilman tavalliset henkilösuhteet voivat huonosti.

Ehkä ryhmän herkän tasapainon horjuminen selittääkin vanhan miehen sairaudesta alkavan elokuvan saamat hieman saippuaoopperamaiset käänteet, kun hermostuneet ihmiset hakevat kestävää maata jalkojensa alle vääristä ilmansuunnista.

Kyse on yksilöiden uhrauksista kokonaisuudelle. Yksityisen ja yleisen suhde on siis päinvastainen kuin valtavirran amerikkalaiselokuvissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä niin voitoissa kuin tappioissakin.

Kerronta on miellyttävän rauhallista ja kosiskelematonta, vaikka tarina on monesti nähty. Sekopäisistä rooleista tunnettu Walken on nyt mainio sivistyneenä mestarina. Nautin etenkin kohtauksesta, jossa mies saa eripuraisista kollegoistaan tarpeekseen ja antaa arvovaltansa puhua.