Adèlen elämä: osat 1 & 2 (2013)

Ohjaus: Abdellatif Kechiche

★★★★☆

Kahden nuoren naisen rakkaus- ja yhden kasvutarina on ennen kaikkea suurenmoisesti näytelty elokuva, eikä se olisi mahdollista ilman vankkaa luottamussuhdetta etenkään näin paljaaksi näyttelijät monin tavoin riisuvassa ohjauksessa.

Sanon tämän heti kärkeen, sillä julkisuutta ovat saaneet syytökset koskien työehtosopimusten rikkomuksia ja henkilösuhteita tuotannon aikana. Pääosanäyttelijätkin kääntyivät ohjaaja Abdellatif Kechicheä vastaan ja ilmoittivat, etteivät jatkossa enää suostu yhteistyöhön heitä väittämänsä mukaan epäasiallisesti kohdelleen miehen kanssa. Tämä vastasi katuvansa koko elokuvaa kai turhautuneisuuttaan.

Vähän vastaavia riitoja selviteltiin aikanaan Lars von Trierin voitettua Cannesin filmijuhlien Kultaisen palmun laulaja Björkin kanssa kuvaamastaan musikaalista Dancer in the Dark (2000). En puolustele ketään, mutta jo yhtä elokuvaa valmistaa suuri joukkoa ihmisiä, eivätkä taiteilijat ole kaikista helpoimpia.

Kolme tuntia kestävän ranskankielisen elokuvan tuominen kaupalliseen teatterilevitykseen nykypäivän Suomessa on myös erillisen tunnustuksen arvoinen kulttuuriteko, jonka takana on maailmanelokuvan laatufilmeihin ja kuriositeetteihinkin panostava Cinema Mondo.

Tunisiassa syntyneen mutta Ranskassa kasvaneen ja uransa luoneen ohjaaja-näyttelijä Kechichen teos lukeutuu näistä edellisiin ja myös se palkittiin Cannesissa parhaana elokuvana viime keväänä.

Katseet kohtaavat

Joitakin voi hätkähdyttää teoksen runsas alastomuus sekä hyvin aidolta ja naturalistiselta näyttävä seksi, jonka peittelemätön lihallisuus vaikuttaa minustakin hetkittäin itsetarkoitukselliselta, vaikka luulenkin ymmärtäväni sen taustajatuksen. Jos elokuva kertoisikin homomiehistä, sille tuskin löytyisi vastaavaa yleisön kiinnostusta. Karjapaimenien rakkaus elokuvassa Brokeback Mountain (2005) on tämän rinnalla siveellistä saippuaoopperaa.

Muutoin tekijät eivät pyri kaatamaan valtavirtaelokuvan raja-aitoja, etenkin kun nimihenkilö Adèle on kuin kuka tahansa opintietä kulkeva nuori, joka on aristelevana ja ympäristöstään paikkaansa hakevana yksilönä silti tarpeeksi vahva kyetäkseen pärjäämään myös ryhmässä. Orastava suhde rinnakkaisluokan komeaan poikaan ei kuitenkaan tunnu oikealta.

Syykin alkaa selvitä, kun tyttö vaihtaa katseita sinitukkaisen ohikulkijan kanssa, joka paljastuu boheemiksi ja jännittäväksi taideopiskelijaksi. Salaisuuden paljastuttua myös muille Adèle joutuu koulutyttöjen pilkan kohteeksi.

Kohtalo sinetöityy

Lukioikäisestä myöhäisteinistä aikuisuuden ensimmäisiin vuosiin roolissaan varttuva Adèle Exarchopoulos ja tämän hieman vanhempaa, seksuaalisen suuntautuminensa jo varhain tiedostanutta tyttöystävää ja elämänopettajaa esittävä Léa Seydoux palkittiin Cannesissa tuomariston erikoispalkinnolla hyvästä syystä.

Itse kertomus ei ole heidän rinnallaan jättiläinen, ja niinpä jopa tavallistakin merkittävämmäksi nousee se, mitä ja miksi tietyissä elämänvaiheissa tuodaan esiin.

Suuntaviivat heti aluksi piirtääkseen käsikirjoitustiimi alleviivaa tarinan kahdessa oppilaiden käymässä kirjallisuuskeskustelussa ensirakkauden tragediaksi. Ratkaisu vaikuttaa tulkintaan. Näin rakastumisesta, parin muodostumisesta ja vakiintumisesta alkaa jo varhain hakea merkkejä mahdollisesta haaksirikosta, "näkymättömän käden", ääneen sanotun ohjastamana.

Kokemattoman Adèlen elämä tuntuu samalla pyörivän suhteen ja sen synnyttämien kirjavien tunteiden aallokoissa ehkä liikaakin ainakin hänen omaksi parhaakseen, toki Kechichen ilmaisussaan suosimien kauniiden impressionististen maalailujen ja silmäilevien kasvojen herkkyydellä. Tytön haave ja tavoite työskennellä lasten kanssa jääkin käytännössä ainoaksi edes hieman hengitystilaa niin päähenkilölle kuin katsojalle tarjoavaksi tauoksi kauniinkipeästä romanssista.

Olisi peittelevää olla sanomatta, etteikö Adèlen elämä: osat 1 & 2 (2013) olisi myös lesboelokuva vielä enemmän kuin Fucking Åmål (1997). Mutta elokuvan taiten kuvattu ydin on vapautumisessa, heittäytymisessä ja aikuistumisessa niihin kuuluvine tunne-elämyksineen ja pettymyksineen, ja siten lopputulos on myös raastavan realistinen.

Sen, ettemme ole nuorina valmiita tai ehkä koskaan, teos tavoittaa uskomattoman hienosti. Siksi epätäydellisen elokuvan puutteitakin voi ja haluaa sietää.