Jackie Brown (1997)

Ohjaus: Quentin Tarantino

★★★★☆ 

Kolme nimekästä amerikkalaisohjaajaa kiinnostui 1990-luvun lopulla Elmore Leonardin kioskikirjallisuudesta. Barry Sonnenfeld valmisti ensin velmuilevan veijaritarinan Get Shorty (1995), jolle tehtiin myös typerä jatko-osa Be Cool (2005). Steven Soderbergh kunnioitti lajityypin perinteitä Mielettömässä jutussa (1998), mutta vahvimpaan tulkintaan ylsi katujen todellisuutta peilaavasta roskasta kaiken tietävä Quentin Tarantino.

Ohjaajansa aiempien teosten brutaalista väkivallasta tietoisesti eroon pyristelevä filmi edustaa ensiluokkaista kerrontaa, jossa veritöiden sijaan huomio keskittyy pikkurikollisten elämänmuodon laajempaan luotaukseen. Elokuva käynnistyy pitkillä liukuvilla otoksilla nimihenkilöstä ja laveilla kohtauksilla hänen kohtaloonsa nivoutuvista surkimuksista. Tarantino jahkailee, toistaa ja nautiskelee havainnollistaessaan roolihenkilöjensä päämäärätöntä ajelehtimista.

Gangsterin piikkiin rahapinoja maahan tuova nainen narahtaa tullissa, ja pian virkavalta kiristää häntä kääntymään pomoaan vastaan. Erilliset juonihaarat yhtyvät lopulta vilkkaan tavaratalon ihmisvilinässä, ja tuottoisa keikka saa henkilöt huijaamaan toisiaan. Operaatio kerrataan useasta näkökulmasta aivan kuten Stanley Kubrickin klassikossa Peli on menetetty (1956).

Jackie Brown (1997) on lajityyppinsä ehdoton valio ja ohjaajansa täyteläisin elokuva, joka kumartaa menneiden vuosikymmenten rikosfilmeille ja jalostaa aineistostaan modernin jännärin. Kuvattujen ihmisten elämään kuuluvat petokset, epäilyt ja väkivallanteot taltioidaan kylmän viileästi ja toteavasti, vailla vähäisintäkään uhoa tai glooriaa.

Tämän teoksen jälkeen ei olisi millään uskonut, että Tarantino vielä hakeutuu roskaviihteen kaatopaikoille penkomaan mädiksi jo monesti todettuja jätekasoja. Sitäkin suuremmalla syyllä osaa arvostaa Jackie Brownin hallittua rytmiä, rakennetta ja sisältöä.