tiistai 17. joulukuuta 2013

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (2011)

Ohjaus: Stephen Daldry
★☆☆☆☆
Brittiohjaajat ovat kamppailleet amerikkalaistumista vastaan halki vuosikymmenten erittäin vaihtelevin tuloksin. Kaupallisten kompromissien välttämättömyys on kummitellut myös maan uudempiin lupauksiin lukeutuvan Stephen Daldryn laatutietoisissa ohjaustöissä.
Balettia harrastavan koulupojan tarina Billy Elliott (2000) oli oitis kassamenestys ja sitä seurannut Tunnit (2002) taiteellinen läpimurto, jonka jälkeen hänen olisi ollut helppo tarttua rahakkaimpaan saamaansa tarjoukseen. Vaikka hän vetäytyikin hauduttelemaan seuraavaa projektiaan, Bernard Schlink -sovitusta Lukija (2008) kuuden vuoden ajaksi ja lopputulos on monin osin asiallinen, edustaa se sittenkin näkemyksiltään varovaista ja asenteiltaan sovittelevaa valtavirtaa. Tuoreimman jälkeen hänen kaikki neljä elokuvaansa ovat nousseet ehdolle kamppailemaan parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta, joka vielä antaa odottaa.
Myös uusimmassa teoksessaan teatterissa aloittanut englantilainen tarttuu tunnettuun kirjaan, mutta sortuu sitä tulkitessaan jo ylettömäksi käyvään sentimentaalisuuteen ja yleisönkosiskeluun. Tiedä sitten, kuinka paljon on kyse elokuvan aikuisrooleihin kiinnitettyjen suosittujen Hollywood-tähtien imagonkiillotuksesta tai teoksen taustalla olevasta Jonathan Safran Foerin romaanista – merkittävää on vain ohjaajan uran ottama huolestuttava suunta.
Poika harhailee retkillään
Elokuva sijoittuu vuosituhannen alkuun ja kertoo New Yorkiin osuvassa terrori-iskussa isättömäksi jäävästä pojasta, joka askarruttavan avaimen löydettyään vakuuttuu isäänsä liittyvästä arvoituksesta. Asiasta ehkä jotain tietäviä henkilöitä on kuitenkin kymmeniä eikä äidistään vieraantuneen nuoren viikarin ole hyvä harhailla yksin isossa kaupungissa etsimässä avaimeen menevää lukkoa. Kotikulmilla vastaan osuva mykkä vanhus lupautuu avuksi, mutta vieraita lähestyvä kaksikko vetää vesiperän kerran toisensa jälkeen.
Varsinaista mysteeriä, tuntematonta lukkoa, epäilee asian, paranemisprosessin, sivuseikaksi. Poika on nimittäin pahoin järkyttynyt kuulemistaan ääniviesteistä, jotka luhistuvaan torniin ansaan jäänyt isä puhui viimeisiksi sanoikseen. Nämä ainoastaan pojan tietämät nauhoitukset kuunnellutetaan yleisölle latistavasti, useassa jaksossa, eivätkä sen paremmin isänä hapuilevan Tom Hanksin kuin kuuntelijoidenkaan reaktiot tunnu aidoilta. Niinpä pikkuvanhan Oscarin muutakaan paniikinomaista käytöstä on vaikea ymmärtää, saati sitten sulattaa.
Parhain päin
Stephen Daldryn yhä kaupallisemmiksi käyviä töitä yhdistää siis sovinnollinen henki, joka tässä tapauksessa kolvaa katkennutta kommunikaatiota kiinni jopa kolmessa sukupolvessa. Imelimmässä kohtaa vaisun vaitina pysytellyt äiti paljastuu esikoistaan enkelin lailla kaitsevaksi emoksi vastoin katsojan käsittämiä ennusmerkkejä. Selittelemällä avoimiksi jääneitä kysymyksiä järjestään parhain päin teema selviytymisen vaikeudesta saa vähiten ansaitsemansa lopun.
Perheidylli pysyy rikkumattomana kohtalon kovassa puuskassa kuin vain amerikkalaisessa Oscar-syötissä voi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti