Ohjaus: Cameron Crowe
★☆☆☆☆
Rock-toimittajasta elokuvaohjaajaksi ryhtyneen Cameron Crowen filmit pohtivat mukautumisen vaikeutta sosiaalisten verkostojen paineissa ja odotuksissa, mikä sopii hyvin yhteen hänen taustansa kanssa. Usein hänen elokuviensa henkilöt hakevatkin vielä paikkaansa tai ovat muuten vain huikentelevaisia, joskus itsekeskeisiä ja moraalittomiakin ja juuri siksi jonkun oikean ihmisen elämästä tunnistettavia harhailijoita.
Loistokaverista (1989) aina espanjalaisen kauhumystiikan Avaa silmäsi (1997) elämänkatsomukselliseen tulkintaan Vanilla Sky (2001) saakka hänen hieman sovinnaisin sävyin kuorrutetut elokuvansa sisältävät trendikkään pintansa alla nuivempiakin pohdiskeluja rahan turhuudesta ja unelmien pinnallisuudesta.
Etenkin nuorison ymmärtäjänä tunnustettu tulkki on näiden jälkeen haksahtanut aivan toivottomiin jaaritteluihin. Elizabethtown (2005) ja Koti eläintarhassa (2012) ovat kaksituntisia unettomuushoitoja, joita ei tahdo millään jaksaa loppuun asti. Siinä missä näistä edellinen polkee tuskastuttavasti paikallaan, jälkimmäinen harppoo loikkia mihinkään kunnolla paneutumatta.
Kyllä isä osaa
Kevyintä mahdollista kaikenikäisten makua mielistelevä juttu kertoo kaupunkielämää maalle pakenevasta perheestä, joka ostettuaan konkurssikypsän rämän eläintarhan joutuu jännittämään, loppuvatko toimittajaisän rahat tai kärsivällisyys ennen luvista päättävän tarkastajan vierailua, jota ennen puistoa ei voi avata yleisölle. Nelijalkaisten hoidosta mitään ymmärtämättä he ovat ammattimaisen henkilökunnan varassa, josta ainakin yksi naukkailee hiukan liikaa.
Crowen tunnistaa tuotoksesta vain päällisin puolin teemasta, sillä äidin kuolemasta selviytyminen on perheen päätöksen varsinainen ponnin. Mitään todellista tunnetta elokuvassa ei silti ole ja ihmisetkin vain kauniita koristeita paksuissa maskeissaan ja teennäisissä postyyreissaan.
Kukaan ei juuri kysy, saako onnellisuutta ostaa ihmisiin tai eläimiä läntisen sivistyksen häkkiin. Se ei estä ohjaajaa pakottamasta itsekeskeistä isää yhteen viehkon eläintenhoitajan kanssa, vaikkei heidän välillään näy merkkiäkään molemminpuolisesta kiinnostuksesta.
Musiikkijournalistina Crowella on yleensä hyvä taju valita kappaleita arvostamiltaan artisteilta, mutta nyt menee metsään oikein kunnolla. Sigur Rósin Jónsin maalaileva mahtipontisuus on aivan väärässä paikassa suurentamaan kohtauksia, joissa ei ihan oikeasti tapahdu mitään. Vaikutelma on naurettavan pateettinen, kun orkestraalinen äänimatto leviää seisaalleen jämähtäneiden henkilöiden taustalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti