Sovinto (2010)

Ohjaus: Pernilla August

★★☆☆☆ 

Vaasassa syntyneen tukholmalaiskirjailijan Susanna Alakosken esikoisromaani Sikalat sijoittuu Ruotsin Ystadiin 1960- ja 70-lukujen taitteen yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen.

Suuren muuttoaallon harjalla jopa neljäkymmentätuhatta suomalaista vuodessa lähti etsimään työtä Pohjanlahden toiselta puolelta. Osalle heistä Ruotsi tarjosi tilaisuuden uuteen ja parempaan elämään, mutta toisille jo kielimuuri ja kulttuurierot osoittautuivat liian suuriksi. Kansankodin edistyksellisyys hyvinvointivaltiona ei yksin kyennyt kannattelemaan heikkoja, epäonnisia ja sairaita, vaan saattoi jopa jyrkentää pudotusta luokkasysteemin portaikossa. Tämä paljon tutkimuksissakin käsitelty finnjävlarna-tosiasia muodostaa kirjan ja siitä sovitetun elokuvan sosiaalisen kehyksen.

Kun kameran edessä uransa tehnyt konkarinäyttelijä päättää kokeilla osaavuuttaan sen takana, voi melkein laittaa päänsä pantiksi siitä, että elokuvalla on vahva kirjallinen tausta tai että se on näyttelijäkeskeinen. Ingmar Bergmanin kautta alalle nousseen ja myöhemmin Bille Augustilta sukunimensä aviolittossa ottaneen Pernilla Augustin tapauksessa se on ehdottomasti molempia. Hänen avauksensa on tyypillinen työvoitto, ei niinkään tekijänsä tyylinäyte kuin näyttelijäkollegojen ilmaisun kärkeen nostava ryhmätyö.

Kaksi aikatasoa

Ohjaaja kerii auki kirjan kahdelle aikatasolle jakautuvaa kertomusta yllätyksettömällä, mutta kelvollisesti luistavalla takaumatekniikalla, jossa lähdeteoksen tavoin päähenkilöksi ja kokemuskeskittymäksi nostetaan suomalaisvanhemmille syntynyt ruotsalaistyttö, jonka on liian nuorena otettava kodissaan vanhemman rooli pikkuveljestään huolehtivana sisarena. Silti hänen suhdettaan elokuvan muihin henkilöihin ja tapahtumiin leimaa ulkopuolisuus, joka on ensin nuoren ihmisen varovaisuutta, sitten varttuneen katkeruutta todistamiinsa laiminlyönteihin.

Tarinan ajallisesti varhaisemmassa vaiheessa seuraillaan kielitaidottoman isän, kodinhoitajaäidin ja heidän kouluikäisten lastensa yrityksiä ottaa paikkansa uudessa ympäristössään matalaksi rakennetussa betonikerrostalolähiössä. Nykyhetkessä on aviovaimoksi kasvaneen tyttären vuoro koittaa pitää itsensä ja perheensä kasassa.

Suomalaisille aivan liian tunnistettava alkoholismin, väkivallan ja niistä rikki repeytyvän perheen tragedia koetaan ja nähdään lapsen silmin. Näissä kohdin elokuva on aidoimmillaan. Sysimustaa satoa puidaan lopulta kalmantuoksuisissa tunnelmissa sairaalan saattovuoteella, johon muodottomaksi turvonnut juoppo äiti on sallinut itsensä vajota ennen lopullisen tilinteon hetkeä tyttärensä kanssa.

Pakko paeta

Sovinto (2010) muistuttaa aiheeltaan ja lähestyskulmaltaan Zaida Bergrothin debyyttielokuvaa Antti Raivion näytelmästä Skavabölen pojat. Myös tällä kertaa raskassoutuista roolivetoista draamaa määrittää lasten pakko pärjätä omillaan. Sisaren upottaessa veljensä pään ammeeseen isän ja äidin riitojen aikana saamme kouriintuntuvan esimerkin käytännön sanelemasta sankaruudesta.

Turvallisen kasvuympäristön voivat kuitenkin taata vain vastuutaan kantavat aikuiset. Ville Virtasen, Outi Mäenpään ja Noomi Rapacen ulkopuolella käsikirjoitus rajaa filmin muut täysi-ikäiset henkilöt jonkin hupaisan muoti-ilmiön tai tietyn luonteenpiirteen vangeiksi. Samalla muutaman avainkohtauksen merkitys hämärtyy, kun katsojan on vaikea arvioida, onko kyse luokkakritiikistä, turvaverkoston pettämistä taltioivasta ajankuvasta vai tahattomasta komiikasta. Tällaista jaksoa edustaa esimerkiksi sosiaaliviranomaisten lyhyt vierailu jätelavaksi ränsistyneessä asunnossa, josta krapulainen aviopari heräilee alusvaatesillaan.

Laveista kytköksistään huolimatta ruotsalaisfilmikin on siis "vain" yhden yksikön tuhoutumisen kuvaus, josta ei juurikaan uskalla vetää johtolankoja yleisempiin tulkintoihin suomalaisen muuttoliikkeen onnistumisten ja epäonnistumisten syistä ja seurauksista. Rappioromantiikalle siinä ei kuitenkaan anneta vähäisintäkään sijaa.

Pernilla August kohottaa perhepotretin ytimeksi pahasta pakenemisen eri muodot ja psykologiseksi kysymykseksi yksilöllisen eheytymisprosessin, jossa menneisyytensä syvälle tukahduttaneen selviytyjän täytyy siitä vapautuakseen kohdata aaveensa ja tunnustaa tappionsa.