Ohjaus: Lars von Trier
★★☆☆☆
Jo neljännesvuosisadan ajan eurooppalaista elokuvataidetta kierouttaneen tanskalaisohjaajan uuden teoksen johdannossa parittelevaa pariskuntaa taltioivat mustavalkoiset kuvat soljuvat hidastetussa filmissä.
Taivaalta hiljalleen leijailevat lumihiutaleet värjäävät maan valkoisellaan ja suihkusta valuva vesi kastelee rakastavaisten vartalot. Viereisessä huoneessa heidän nuori poikansa kapuaa vuoteestaan ja pehmonalle kohoaa kohti huoneen kattoa ilmapalloista saamillaan siivillä.
Vielä edellisellä vuosikymmenellä Lars von Trier halusi puhdistaa elokuvan turhasta tekniikasta esimerkiksi valaisun ja ulkopuolisen musiikin käyttöä rajoittavilla dogma-säännöillä, mutta ryhtyi sitten itse keinotekoisuuden puolestapuhujaksi lavastusratkaisuillaan hämmentäneillä teoksilla Dancer In The Dark (2000), Dogville (2003) ja Manderlay (2005).
En tunnista prologissa kuultavaa kielisoitinta tai tiedä, mistä kaunis naisääni aariassaan laulaa, mutta lähestyvä tragedia tekee varmasti tuloaan. Pieni kuolema täydentyy suurella, suuren suurella. Paratiisi maan päällä oli, ja nyt se meni.
Taiteilijana tanskalainen on hulluutta hipova nerokas kapinallinen ja porvarisoituneen yleisön painajainen, mutta parilta viime vuodelta hänellä on käsissään vain tarkoituksellisen vasenkätinen hupijuttu Direktören för det helet (2007) ja äskettäin päättyneiltä Cannesin elokuvajuhlilta heti Suomeen saatu sydämetön Antichrist (2009).
Taivas ja helvetti
Mikäli surun synnyttämän kärsimyksen riisuisi paljaaksi arkisessa ympäristössä, masennuksen maailmaan sukeltava elokuva voisi edustaa ohjaajansa lähestyttävintä ihmistutkielmaa. Lopputulos on kaikkea muuta.
Lars von Trier vie henkilöt puimaan ongelmiaan syrjäiselle metsäpirtille, toiseen Eedeniin, mutta fundamentalistina hän puristaa mielenterveyden järkkymistä taltioivasta asetelmastaan fyysistä kauhua taivaan ja helvetin porttikongissa.
Vastakohtaisuuksilla puhutteleminen sekä loppuun saakka vieminen ovat aina kuuluneet ohjaajan tyylivalikoimaan monen moralistin mielipahaksi. Mieluusti hän muotoilee uhrautuvista naisrooleistaan raamatulliset vitsaudet nahassaan tuntevia marttyyreja.
Ilmaistakseen tyrmistyksensä ymmärtämättömään arvosteluun hän keikauttaa sukupuoliasetelman päälaelleen ja on takuulla tukahtua pilkkanauruunsa heille, jotka taas tuomitsevat hänet naisvihaajaksi.
Ohjaaja hyödyntää mielikuvia miespääosaan valikoimansa Willem Dafoen Jeesus-roolista Martin Scorsesen alaisuudessa antaessaan runsaasti tilaa näyttelijän kasvoille ja ristiinnaulitsemisen ilmauksille. Silti nimenomaan naisten, nyt Charlotte Gainsbourgin kanssa von Trier on parhaimmillaan.
Syyt ja seuraukset järkkyvät
Amerikka-trilogiaan vertautuvalla tavalla myös Antichrist on jaettu muutamaan lukuun, joiden otsikot kertovat peittelemättä, mitä tuleman pitää. Varsinaisen tarinan tavanomaisuus ei kuitenkaan tue vieraannuttavaa ratkaisua, etenkin kun ohjaaja maustaa tuliseksi kehkeytyvää keitostaan ylenpalttisella symbolikielellä.
Joskus teos perustelee järjettömät näyt rooliensa horjuvalla mielenterveydellä, toisinaan taas esteettisen maiseman sisällöllinen tarkoitus on temaattinen: kertoa ihmisen ykseydestä julmaan luontoon. Maalaustaiteesta kumpuava tyyli ei ainakaan lähennä pariskuntaa ravistelevaan murhenäytelmään.
Johtoajatukseltaan elokuva asettuu silti loogiseksi jatkoksi ohjaajan tuotantoon, jossa usein paneudutaan rationaalisen järjen vaikeuteen hallita tunteita tai antaa vastauksia olemassaolon peruskysymyksiin ja todistetaan aidon humanismin mahdottomuutta. Ihmisestä ohjaajalla ei ole nytkään mitään hyvää sanottavaa.
Tästä kokenut katsoja ei vielä hätkähdä. Tylyn nihilismin tavoitteita ei kuitenkaan halua allekirjoittaa, sillä järkyttämisen takana näkyy vain turhautuneisuutta. Sen moraalissa ei ole sijaa sen paremmin säälille kuin armollekaan, joten vereslihalle viedyissä henkilökuvissa ei kajasta lainkaan inhimillistä valoa.
Raakuuden ryöpsähtämiselle keksitään syyllisyydestä omituiset perustelut, jotka suureellisuudestaan huolimatta ovat perin vaikeasti sulateltavat. Syiden ja seurausten suhde muuttaa lopussa vielä kerran muotoaan ja tapahtumat sen mukana jo valmiiksi ontuvia perusteitaan.
Lars von Trier on omistanut ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä heijastelevan ohjaustyönsä jostakin kumman syystä Andrei Tarkovskille, mutta sulkeutunutta ahdistusta ja päälle lyövää väkivaltaa sekoittava shokeeraus muistuttaa mieluummin japanilaisen Takashi Miiken vuosituhannen alussa ohjaamaa naispaholaiskuvaelmaa Audition (2000).
Taivaalta hiljalleen leijailevat lumihiutaleet värjäävät maan valkoisellaan ja suihkusta valuva vesi kastelee rakastavaisten vartalot. Viereisessä huoneessa heidän nuori poikansa kapuaa vuoteestaan ja pehmonalle kohoaa kohti huoneen kattoa ilmapalloista saamillaan siivillä.
Vielä edellisellä vuosikymmenellä Lars von Trier halusi puhdistaa elokuvan turhasta tekniikasta esimerkiksi valaisun ja ulkopuolisen musiikin käyttöä rajoittavilla dogma-säännöillä, mutta ryhtyi sitten itse keinotekoisuuden puolestapuhujaksi lavastusratkaisuillaan hämmentäneillä teoksilla Dancer In The Dark (2000), Dogville (2003) ja Manderlay (2005).
En tunnista prologissa kuultavaa kielisoitinta tai tiedä, mistä kaunis naisääni aariassaan laulaa, mutta lähestyvä tragedia tekee varmasti tuloaan. Pieni kuolema täydentyy suurella, suuren suurella. Paratiisi maan päällä oli, ja nyt se meni.
Taiteilijana tanskalainen on hulluutta hipova nerokas kapinallinen ja porvarisoituneen yleisön painajainen, mutta parilta viime vuodelta hänellä on käsissään vain tarkoituksellisen vasenkätinen hupijuttu Direktören för det helet (2007) ja äskettäin päättyneiltä Cannesin elokuvajuhlilta heti Suomeen saatu sydämetön Antichrist (2009).
Taivas ja helvetti
Mikäli surun synnyttämän kärsimyksen riisuisi paljaaksi arkisessa ympäristössä, masennuksen maailmaan sukeltava elokuva voisi edustaa ohjaajansa lähestyttävintä ihmistutkielmaa. Lopputulos on kaikkea muuta.
Lars von Trier vie henkilöt puimaan ongelmiaan syrjäiselle metsäpirtille, toiseen Eedeniin, mutta fundamentalistina hän puristaa mielenterveyden järkkymistä taltioivasta asetelmastaan fyysistä kauhua taivaan ja helvetin porttikongissa.
Vastakohtaisuuksilla puhutteleminen sekä loppuun saakka vieminen ovat aina kuuluneet ohjaajan tyylivalikoimaan monen moralistin mielipahaksi. Mieluusti hän muotoilee uhrautuvista naisrooleistaan raamatulliset vitsaudet nahassaan tuntevia marttyyreja.
Ilmaistakseen tyrmistyksensä ymmärtämättömään arvosteluun hän keikauttaa sukupuoliasetelman päälaelleen ja on takuulla tukahtua pilkkanauruunsa heille, jotka taas tuomitsevat hänet naisvihaajaksi.
Ohjaaja hyödyntää mielikuvia miespääosaan valikoimansa Willem Dafoen Jeesus-roolista Martin Scorsesen alaisuudessa antaessaan runsaasti tilaa näyttelijän kasvoille ja ristiinnaulitsemisen ilmauksille. Silti nimenomaan naisten, nyt Charlotte Gainsbourgin kanssa von Trier on parhaimmillaan.
Syyt ja seuraukset järkkyvät
Amerikka-trilogiaan vertautuvalla tavalla myös Antichrist on jaettu muutamaan lukuun, joiden otsikot kertovat peittelemättä, mitä tuleman pitää. Varsinaisen tarinan tavanomaisuus ei kuitenkaan tue vieraannuttavaa ratkaisua, etenkin kun ohjaaja maustaa tuliseksi kehkeytyvää keitostaan ylenpalttisella symbolikielellä.
Joskus teos perustelee järjettömät näyt rooliensa horjuvalla mielenterveydellä, toisinaan taas esteettisen maiseman sisällöllinen tarkoitus on temaattinen: kertoa ihmisen ykseydestä julmaan luontoon. Maalaustaiteesta kumpuava tyyli ei ainakaan lähennä pariskuntaa ravistelevaan murhenäytelmään.
Johtoajatukseltaan elokuva asettuu silti loogiseksi jatkoksi ohjaajan tuotantoon, jossa usein paneudutaan rationaalisen järjen vaikeuteen hallita tunteita tai antaa vastauksia olemassaolon peruskysymyksiin ja todistetaan aidon humanismin mahdottomuutta. Ihmisestä ohjaajalla ei ole nytkään mitään hyvää sanottavaa.
Tästä kokenut katsoja ei vielä hätkähdä. Tylyn nihilismin tavoitteita ei kuitenkaan halua allekirjoittaa, sillä järkyttämisen takana näkyy vain turhautuneisuutta. Sen moraalissa ei ole sijaa sen paremmin säälille kuin armollekaan, joten vereslihalle viedyissä henkilökuvissa ei kajasta lainkaan inhimillistä valoa.
Raakuuden ryöpsähtämiselle keksitään syyllisyydestä omituiset perustelut, jotka suureellisuudestaan huolimatta ovat perin vaikeasti sulateltavat. Syiden ja seurausten suhde muuttaa lopussa vielä kerran muotoaan ja tapahtumat sen mukana jo valmiiksi ontuvia perusteitaan.
Lars von Trier on omistanut ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä heijastelevan ohjaustyönsä jostakin kumman syystä Andrei Tarkovskille, mutta sulkeutunutta ahdistusta ja päälle lyövää väkivaltaa sekoittava shokeeraus muistuttaa mieluummin japanilaisen Takashi Miiken vuosituhannen alussa ohjaamaa naispaholaiskuvaelmaa Audition (2000).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti