Nuoren Wertherin jäljillä (2013)

Ohjaus: Jarmo Lampela

★★☆☆☆ 

Siirryttyään Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen professoriksi Jarmo Lampela vaikeni pitkien fiktioiden ohjaajana moneksi vuodeksi. Sillä välin markkinoille tungeksi innokas joukko uutta tekijäpolvea hänen ylösnousemuksensa tukkeeksi. Alkuvuonna ilmestynyt, ilmeisen huonosti nimetty Miesten välisiä keskusteluja (2013) olikin kaupallinen floppi vaikka lukeutuu vuoden onnistuneimpiin ja omaäänisimpiin kotimaisiin.

Luottoporukalla ja pienellä budjetilla on valmistunut myös sen seuraaja Nuoren Wertherin jäljillä (2013), jonka yleisöä jälleen kosiskelematon nimi varmistaa, ettei Lampela ole enää nykyisin kiinnostunut katsojaluvuista.

Myös itse aihe on kaikkea muuta kuin kansan syviä rivejä kutsuva. Vuosia sitten vaimostaan eronneen ja sen seurauksena pojastaan erkaantuneen isän tutustuminen nyt jo kuolleeseen lapseensa puheliaan ja taakse katsovan dekkarijuonen puitteissa tarjoaa kylläkin selvän vaihtoehdon vauhdikkaalle nykyviihteelle.

Novellielokuvalta tuntuva ohjaustyö olisi voinut hyötyä vielä lyhyemmästä mitasta, sillä se jahkailee tarinansa kulussa välistä raivostuttavan tarkoituksellisesti.

Poikani Eero

Taiteilijaisä on solminut uuden suhteen, mutta liiton lapsettomuus on aiheuttanut heille surua. Asetelma on siis herkkä, kun kotiin saapuva kirje kertoo elämänkumppanillekin paitsi Eero-pojasta samalla myös tämän kuolemasta. Isä haluaa tietää aikuiseksi vasta varttuneen lapsensa viime vaiheista ja lähtee selvittämään asiaa.

Käsikirjoittajana Jarmo Lampela rikkoo sinänsä rohkeasti kerronnan realismia ja kronologiaa kuljettamalla juonta kahdessa aikatasossa sekä leikkaamalla haamu-Eeron kommentoimaan salapoliisin työtä tekevän isän ja muiden henkilöiden keskusteluja.

Vieraannuttavan ratkaisun lisäksi kohtauksia katkovat myös vaimean saksofonin sävyttämät katkelmat Goethen kirjeromaanista Nuoren Wertherin kärsimykset (elokuva perustuu Ulrich Plenzdorfin näytelmään Nuoren Wertherin uudet kärsimykset), jonka kerrotaan johtaneen itsemurha-aaltoon onnettomasti rakastuneiden nuorten keskuudessa.

Olisiko Werther-Eeron kuoleman taustalla sittenkin jotakin hämärää, varsinkin kun isä pääsee tahollaan aviossa olevan nuoren naisen jäljille, joka vähättelyistään huolimatta vaikuttaa olleen pojalle tärkeä ihminen?

Pahvin makua

Kuolleen ihmisen varjoon tutustuminen eli surusta ja hylkäämisen häpeästä yli pääseminen muodostaa aivan liian jähmeäksi jäävän teoksen keskeisen tematiikan. Normeja rikkovan hulivilipojan on kai hahmona tarkoitus olla huumorintajuinen ilopilleri, joka silti muistuttaa enemmän rasittavaa ja joskus sydämetöntäkin tyhjänpuhujaa ja -toimittajaa.

Ehkä kahtaalle jakautunut rakennekin estää teosta koskettamasta. Vältellessään myös puhdaslinjaista ja helppoa tragediaa elokuva tuntuu lopussaankin tarpeettoman sovinnolliselta, kuin järkytys ei koskisi läheisiä henkilöitäkään.

Sen sijaan Lampela tarjoaa runsaasti aikaa avoimia kysymyksiä ratkovan isän ja niiden selvittämisen kannalta tärkeän lastentarhanopettajan kissanhännänvedolle, sillä jälkimmäinen suostuu puhumaan vain omilla ehdoillaan kenties syystä, että pelkää joutuvansa sylkykupiksi. Silti on vaikea niellä asetelman toistumista, jossa nainen vakuuttaa kertoneensa kaiken sen taas kerran uskovalle miehelle.

Sääli, ettei elokuvan henkilöistä oikeastaan kukaan vedä puoleensa, edes poikansa menettänyt isä, jota pätevä elokuvanäyttelijä Juha Kukkonen esittää. Koomiset kevennykset ovat nekin tietysti osa elämää, mutta tuntuvat tässä taideteoksessa vierailta ja omituisilta.