Silmäterä (2013)

Ohjaus: Jan Forsström

★★☆☆☆

Suomalaisen nykyfiktion peruskauraa olevat perhepotretit tuntuvat usein tukahduttavan elokuvantekijöiden luovuutta ja vaihtoehtoja. Syksyn toinen kotimainen esikoiselokuva on sentään uudistusmielisempi tapaus kuin Peter Franzénin romaaninsa filmatisointi Tumman veden päällä (2013).

Jos jotain, Jan Forsström kykenee debyytissään todistamaan, että myös genren sisällä voi varioida uskaliaasti, jolloin jo pienetkin muutokset esimerkiksi perinteiseen henkilövalikoimaan voivat puhutella muutoin kalutussa lajissa. Vaikka lopputulos onkin yhtä ongelmallinen kuin tulevaisuutta ajatellen lupauksia antava, toivon sen löytävän katsojia jo nyt paremmin kuin hiukan vastaavat kotimaiset valikoivan yleisön elokuvat (Miesten välisiä keskusteluja, Kaikella rakkaudella) alkuvuodelta.

Muun muassa Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen (2009) ja Zaida Bergrothin Hyvän pojan (2011) käsikirjoittajana nimeä tehneen Forsströmin leipälajia näyttävät ainakin uran alkuvaiheessa olevan kuvaukset vanhemman ja lapsen erityissuhdetta uhkaavista ulkopuolisista, joiden luoma todellinen mutta myös ja ennen kaikkea kuviteltu paine suistaa perheyksikköä kohti kuilua.

Vielä Muukalaisessa teemasta häivytettiin aika ja paikka korostamaan sadunomaista atmosfääriä, mutta näyttelijä-äidin ja jälkikasvun vinoon kasvanutta riippuvuutta tarkasteleva Hyvä poika ja Silmäterä (2013) sijoittuvat tunnistettavaan arkeen ja nykypäivään.

Vanhemmuus vaakalaudalla

Lehtijutusta sytykkeensä jo vuosikymmen sitten saanut idea on sittemmin kasvattanut ainakin poliittista ajankohtaisuuttaan maahanmuuttokysymyksen mukana. Väärissä, opportunististen helppoheikkien käsissä ja mielessä iranilaistaustaisen miehen ja suomalaisnaisen riita paisuisi muukalaiskammoa lietsovaksi julistukseksi, mutta Forsströmin yhteiskunnalliset kannanotot säilyvät maltillisina ja vain viitteenomaisina.

Silmäterässä on melko ohut ja yksinkertaisesta asetelmasta sisältönsä perusteleva juoni. Se kertoo kouluikään tullutta tytärtään kasvattavasta nuoresta yksinhuoltajaäidistä Marjasta, joka yötyötä tekevänä postinjakajana joutuu kohtaamaan kerrostalolähiöiden ja aamuhämärän erikoisuuksia itsensäpaljastelijoista tappelupukareihin.

Teiden osuminen yksiin entisen seurustelukumppanin kanssa kodin edustalla johtaa suuriin kysymyksiin, sillä miehellä on syytä uskoa, että naisen seitsemänvuotias lapsi on hänen.

Elokuvan ongelmat alkavat kuitenkin jo tästä, sillä on vaikea sisäistää, miksi perheellisen ja menestyneen yrittäjän uteliaisuus herää heti niin voimakkaasti, että se ajaa hänet kaksikon perään. Vasta Marjan myöhemmin tavoitettuaan hänen epäluuloiselle kiinnostukselleen löytyy perustellumpi motiivi, sillä tämä vetäytyy lampun sytyttävään siilipuolustukseen. Vähän vastaavaa häiritsevää täsmentymättömyyttä esiintyy myös yläkerran vastamuuttaneen naapurin ystävällisyydessä, jonka todellinen luonne jää ilmaan.

Sosiaalinen konteksti uupuu

Pienet hudit voisi tietysti sivuuttaa, jos vain ylisuojelevalle äidille osattaisiin tai haluttaisiin rakentaa sosiaalista kontekstia menneisyyteen, mutta nyt tältä puuttuvat myös samanikäiset ystävät ja perhe nykyisyydessä. Ratkaisu voi olla tietoinen, mutta Marjan eristäytyminen, tilanteen kieltäminen ja lopulta myös todellisuudentajun katkeaminen tapahtuvat sen seurauksena kovin historiattomasti ja nopeasti.

Suojaa itselleen ja tyttärelleen hän keksii etsiä epätodennäköisestä suunnasta, joka elokuvan tosielämään pohjautuvan taustan muistaen voi silti olla jotensakin totta. Tapahtumasarjan huipennus ampuu joka tapauksessa yli, ja painajaisten ja arkirealiteettien rajat iskeytyvät kerrontaan kuin kirveellä leikaten.

Huolellinen, niukka ja perusteltu äänimaailma, sinänsä liioittelemattomat osasuoritukset ja herkkiä painotuksia luova käsivara riittäisivät häilyvän sairauskertomuksen vivahteiksi niin, ettei rumasti töksähtävää juonenkäännettä tarvittaisi moukaroimaan kokonaisuutta.