Black Swan (2010)

Ohjaus: Darren Aronofsky

★★★☆☆

New York City Ballet´n tiloihin sijoittuva Black Swan (2010) on viime vuosien uskaliaimpia amerikkalaistrillereitä porautuessaan peilistä tuijottavan pään sisään, mutta se ei ole ongelmaton. Minuuden särkymistä lukuisilla pirstaloitumisen symboleilla heijastelevan elokuvan on ohjannut 42-vuotias Darren Aronofsky, sukupolvensa huomiota herättäneimpiin lukeutuva visionäärinen elokuvantekijä. Aronofsky tunnetaan hektisestä kamerastaan ja kokeilevasta leikkausjäljestään, mutta henkilöohjaajanakin hän on osoittanut osaavansa käsitellä niin konkareita kuin lupauksiakin.

Jos Aronofskysta ensin povattiin ikäluokkansa David Lynchiä, kumartaa riskejä kaihtamaton esteetikko nyt Roman Polanskin varhaisteoksille. Omaehtoisuus, arvaamattomuus, myös tietty myönteinen uppiniskaisuus leimaa hänen uransa alkua. Mustavalkoinen Pi (1998), kuvaruutua jakava Unelmien sielunmessu (2001) ja fantasiatriptyykki The Fountain (2007) ovat Hollywoodin konventioita kiitettävästi kaihtavia teoksia, joita ei ole tehty laskutikkua tuijottaen. Painijapotretti The Wrestler (2009) on jo perinteisempi independent-elokuva ja nyt newyorkilaisohjaaja on filmannut ensimmäisen jännitysfilminsä.

Pakkomielteisiä masokisteja

Aronofskya on syytetty synkistelystä, koska hänen täydellisyyden tavoittelijansa ovat pakkomielteisiä masokisteja, jotka rappion partaalla etsivät paratiisia tieteestä, uskosta, huumeista ja yleisön huutamasta hyväksynnästä. Huippuunsa hiottua taidetta selkänahastaan ulos kynsivä ballerina on ketjun viimeisin lenkki.

Joutsenlammen tavoitellun pääroolin nappaava tyttö saa valintansa jälkeen aiheen epäillä näyttämön entisen valtiattaren, nuoren kollegan ja taiteellisen johtajan juonia. T?aikovskin klassikon ydin on nimittäin viattoman Odetten ja vilpillisen Odilen tuplahahmotus, hyvän ja pahan ankara taistelu. Kilpailuhenkisen taidelaitoksen mustasukkaiset kyräilyt tarjoavat mainion kasvualustan esityksen kertautumiselle kulisseissa henkilöjen välillä. 

Tyttärensä kautta omaa unelmaansa elävän määräilevän äidin, houkutusta herättävän opettajan ja heittäytymistä vaativan osan paineessa baletin kapeat käytävät ja pimeät nurkkaukset alkavat saada yhä uhkaavampia sävyjä. Ensin fyysinen oireilu säikäyttää inhorealismilla, sitten surrealistisemmalla fantasialla, joten tanssijan henkisen pudotuksen laatua joutuu arvioimaan yhtä hapuilevasti kuin tämä havannoi pettävää ympäristöään. Vasta oopperamaisen tragedian viimeisen näytöksen nähtyään katsoja uskaltaa irrottaa kätensä penkistä.

Luomisen myytit

Komea elokuva näyttää valkokankaalla isommalta kuin budjettinsa perusteella on kiitos Aronofskyn visuaalisen silmän. Piinaavimmissa klaustrofobisissa jaksoissa arkimaisemaa ei enää erota unista, harhoista ja painajaisista. Näin totaalisesti ohjaaja ei ole kaapannut katsojaa mukaansa sitten Unelmien sielunmessun, vaikka laveammasta ryhmävalaisusta onkin taas palattu syvyyssuunnassa subjektiiviseen yksityiskurimukseen.

Aronofsky yhdistää vaivattomasti paranoidisia näkyjä ja irrationaalisia päätelmiä psyykkisiin paniikkitiloihin. Umpikuja (1966) ja Vuokralainen (1976) on helppo nimetä monella tasolla sulkeutuneen, ballerinan kompleksista omakuvaa pälyilevän elokuvan innoittajiksi. Silti se on ehdottomasti Aronofsky-elokuva todellisuuspaon teemoineen.

Hajoamisprosessi on samalla jalostumista taiteilijuuteen sekä kodista irtautumista ja tässä on teoksen selvin arvostelulle altis kohde. Vaikka olisikin puolustelematta kuristavaa keskinkertaisuutta ja ymmärtäisi pyrkimykset paljastaa äärimmäisen omistautumisen vaarat, ohjaajan näkökulmaa luomiseen voi olla vaikea tukea. Myytissä nerous hipoo aina hulluutta ja kypsyy vapaassa pudotuksessa.

Dominoivan vanhemman ja epäitsenäisen, epävarman tyttären sairaalloisen suhteen kuvauksessa amerikkalainen joutuu puolestaan vertailuun Michael Haneken kanssa, jonka Pianonopettaja (2001) muistetaan erityisen kipeänä kieroutuneen seksuaalisuuden syitä ruotivana ongelmakimppuna.

Black Swan ei siis ole täydellinen, elokuvan syvällisyys jää vähän vaille, mutta se taatusti puhuttelee lahjakkaan ohjaajan virtuoosimaisena tyylinäytteenä.

Rane Aunimo