Vuosi elämästä (2010)

Ohjaus: Mike Leigh

★★★★☆ 

Teatterissa ja televisiossa juurevan rutiininsa hankkinut Mike Leigh on elokuvissaan jaksanut taivaltaa tavallisten englantilaisten rinnalla jo parin vuosikymmenen ajan. Vastoin yleisiä trendejä hän on pitänyt tunnollisesti huolta kuvaustensa pysyttelemisestä kansallisissa kysymyksissä realistisessa tyylilajissa muokaten kuitenkin luonnehdinnoistaan sellaisia, joihin muuallakin on voitu samastua. Makuasiaa lähentelee se, että hänen työväenluokkatietoinen tuotantonsa on minusta aivan korkeimmilta huipuiltaan arka.

Tarkkanäköisten duunaridraamojen lisäksi britin maineen kivijalkoihin kuuluu erikoinen työskentelemismetodi improvisaatioharjoituksista, joista muotoutuvaa käsikirjoitusta hän ei välttämättä paljasta näyttelijöillekään ennen kuvausten käynnistymistä. Tavan jossa esiintyjät eivät heti alkujaan tiedä osaansa kokonaisuudessa uskoisi pakottavan heitä pohtimaan rooliensa psykologisia pohjavirtauksia tavanomaista vaistonvaraisemmin, kun mihinkään valmiiksi pureskeltuun on hankala turvautua. Tyyli istuu ohjaajan henkilökeskeisiin teoksiin, jotka eivät ole mitään tajunnanräjäyttäjiä muodoltaan.

On silti sanottava, että joskus improvisaatioon perustuvien elokuvien perusvaiva eli se, että kohtauksilla on tapana venyä pidemmiksi kuin materiaali antaisi myöten, kasvaa turhan rasittavaksi, kuten pääsi käymään Leigh´n edellisessä ohjauksessa Happy-Go-Lucky (2008).

Helppoa kun sen osaa

Siksi otan nyt suurenmoisella tyytyväisyydellä vastaan parrakkaan pelkistäjän tuoreimman työn, jota pidän hänen koko uransa kauneimpana ja humaaneimpana teoksena. Kuten kaikki hienot elokuvat, myös Vuosi elämästä (2010) kertoo pienistä ja yksinkertaisista asioista, joille tavallinen olemisemme rakentuu. Ei voi kuin hämmästellä Mike Leigh´n tuntosarvien herkkyyttä tämän kosketellessa arkisia iloja ja suruja sivistyksen, kokemuksen ja ymmärryksen tuomalla viisaudella. Hän onnistuu harvinaisessa silmänkääntötempussa ja saa elokuvantekemisen näyttämään maailman helpoimmalta asialta osata.

Kertomuksen päähenkilöitä ovat onnellisesti yhdessä vanhentunut kuusikymppinen aviopari, kaikin puolin tasapainoiset ja toisiaan tukevat geologi Tom ja psykoterapeutti Gerri, sekä heidän ympärillään hyörivät lapsensa ja ystävänsä. Heidän kolmikymppinen poikansa haeskelee elämänkumppania ilman turhia paineita sitä oikeaa odottaen, mutta vanhempien ikätovereilla kaivattua parisuhteen solmimista jarruttavat nuoruuden haalenevat muistot kipeine pettymyksineen.

Masennus ja murhe eivät kuitenkaan huku pulloon tai lennä tiehensä itsesäälin puuskissa. Suojelevien korulauseiden takana hekin haluaisivat kohdalleen vierailuillaan todistamaansa onnea, joka heidän yksinäisyyttään vasten herättää ymmärrettävää lohduttomuutta. On niin paljon halua antaa, mutta niin vähän tilaisuutta saada.

Elämän mikrokosmos

Lontoolaisen lähiönaapuruston mikrokosmos rakentuu tiuhaan kokoonpanoaan ja tunnelmiaan vaihtaville päivällisille ja illanistujaisille. Keittiössä ruokaa valmistaessa, puutarhassa tarjoiluja nauttiessa tai kasvimaata kaivellessa elämän kiertokulun kysymykset ja ongelmat asettuvat luonnollisen kokoisiin uomiinsa ilman, että henkilöjen yksityisyyttä loukattaisiin tai että kenenkään pulmia väheksyttäisiin.

Rakkaudenjanoiset ja kosketuksenkipeät ihmiset täyttävät kaipuutaan millä helpoiten pystyvät. Alkoholi, ylensyönti tai kulutushyödykkeet merkitsevät särkyneelle sydämelle lievitettä, jonka vaikutus on auttamatta tilapäinen.

Mike Leigh´n mukaan henkilöt voivat nousta poteroistaan toisiaan tukemalla ja ystävyyttään kunnioittamalla. Sinänsä tavanomaisen juonen ja selkeän viestin lumoavan tenhon löytää nyansseista. Teoksen koskettavimmassa, äänettömässä otoksessa iäkkään veljen silmät kostuvat sukulaisen lohduttavasta halauksesta. Hiljaisuus on voimavara, jonka yhä harvemmat elokuvantekijät sisäistävät.

Näin ehyestä kokonaisuudesta en mielelläni nosta esiin heikkouksia, mutta jäin ihmettelemään erään henkilöhahmon aikaista häviämistä juonesta. Mitäköhän Kenille oikein tapahtui? Laajassa kuvassa tämä on pelkkä sivuseikka runonsa realismista kirjoittavassa, vuodenaikojen ympärille punoutuvassa elokuvassa, jossa elämä on luopumista, mutta myös uudistumista, puhdistumista ja asettumista, hymyä läpi kyynelten.