Ohjaus: Jean-Marc Vallée
★★☆☆☆
Kahdeksan miljoonan asukkaan Quebec itäisessä Kanadassa tunnetaan siirtomaa-ajan perintönä Ranskaan nojaavasta kulttuurisesta ja poliittisesta identiteetistään. Provinssissa on järjestetty kaksi kansanäänestystäkin alueen itsenäisyydestä. Myös suosituimmat elokuvat ovat miltei poikkeuksetta ranskankielisiä, joita kahdeksan kymmenestä asukkaastakin on.
Quebecin kansainvälisesti kuuluisin ohjaaja on epäilemättä Denys Arcand, jonka ohjaamalle Barbaarien invaasiolle (2003) myönnettin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar vuonna 2004. Yksi viime vuosien kovimmista kassahiteistä oli puolestaan Jean-Marc Valléen C.R.A.Z.Y. (2005), joka maustaa homoteemaansa muun muassa Rolling Stonesin ja David Bowien kappaleilla. Musiikilla on elimellinen merkitys viisikymppisen Valléen tuoreimmassakin ohjaustyössä, joka on paluuta vanhaan englanninkielisen periodidraaman Nuori Victoria (2009) jälkeen.
Kaksi tarinaa, löyhä teema yhdistää
Kahdessa eri aikakaudessa kulkeva teos ei olisi juoneltaan kauhean kummoinen, ellei virtusioosimainen ohjaaja katkoisi lineaarista kerrontaa je kokoaisi unien ja painajaisten leikkauksista sirpalemaista kudelmaa. Kaleidoskooppinen kokonaisuus vaatii katsojan sulatusjärjestelmältä tavallista tiukempia säätöjä, eikä sen urakkaa helpota tarinanlinjojen tiukka erillisyys.
Ensimmäisessä 1960-luvun lopun pariisilaisäiti tekee kaikkensa taatakseen kehitysvammaiselle pojalleen mahdollisimman normaalin kasvuympäristön. Toisessa, nykyaikaan sijoittuvassa haarassa menevä tiskijukka koettaa selvittää tunteitaan pitkän parisuhteen jälkeen uuden avioliiton tienhaarassa. Sen tapahtumat sijoittuvat Montrealiin, Quebecin suurimpaan kaupunkiin.
Loistokas pinta, arveluttava sisältö
Haastava rakenne ja muoto pakottavat joko ihailemaan elokuvan loistokkaasti sommiteltua pintaa tai pohtimaan perusteellisemmin sisällön osien muodostamaa summaa. Niistä piirtyy ikuiseksi ja ehdottomaksi käsitetylle haavekuvien rakkaudelle inhimillisempiä rajoja, kun henkilöt joutuvat vuoroin havaitsemaan heikkoutensa.
Tämän sinänsä maallisen mutta löyhän teeman kylkeen isketty tuonpuoleinen hölynpöly uudelleensyntymisen mahdollisuudesta kehittää sielunkumppanuudelle arveluttavan auran ja haukkaa liikaa elokuvan uskottavuudesta, joka sulaa ylisentimentaaliseen rakkausloruun. Anteeksiannon, sisäisen rauhan ja hyväksynnän yleismaailmalliselle julistukselle soisi juurevamman pohjan kuin new age -filosofoinnista on antamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti